Silmänräpäystäkään hukkaamatta karkasi Margunoff takaa-ajavain talonpoikain päälle, ja hänen onnistui, pienellä jääkärijoukollaan pysäyttää heidän rajun päällekarkauksensa. Ruvettiin nyt taistelemaan yhdellä paikalla, joka oli puuton aho metsän keskellä. Apu, jonka Margunoff toi kasakoille, oli kylläksi riittävä hetkeksi pitämään talonpoikia aisoissa, vaan pian sentään Venäläiset olivat ympäröittyinä, jolloin heidän täytyi taistella henkensä pelastuksesta eikä voitosta.
Tuossa villissä kahakassa havaitsi Margunoff Ilman. Huudahtaen ilosta syöksi hän häntä kohden, vaan silloin kohtasi häntä Kotschoffskyn totinen muoto.
"Mitä nyt!" huusi Margunoff uhaten, — "tahdotteko estää minua ottamasta takaisin omaisuuttani?"
"Hän ei ole teidän omaisuutenne", vastasi Kotschoffsky tyynesti, "nyt on hän minun."
"Teidän! Se on vale!"
"Eipä suinkaan, hän on minun!"
"Vaan minä olen ottanut hänet vangiksi!" huusi Margunoff kalveana vihasta.
"Vaan hän itse on antanut minulle sydämensä", vastasi Kotschoffsky. — "Kas tässä, katteini, oletteko te jo unhoittaneet kauniin Uraalin tytön?"
Näin sanoessaan otti kasakkaluutnantti taskustaan tuon kultaisen kotelon, jonka oli onkinut Lappajärvestä, pitäen sitä katteinin silmäin edessä.
Margunoff peräytyi pari askelta, kuolonkalveus levisi hänen kasvoilleen ja itsekseen hän jupisi: