Mikko kohotti nuijaansa voimakkaasen iskuun, vaan katteini väistyi taitavasti syrjään, ja ennenkuin Mikko oli ehtinyt uudestaan asettua päällekarkaaja-asemaansa, oli Margunoffin miekka lävistänyt hänen rintansa. Muutaman silmänräpäyksen hän hoiperteli ilmassa, huusi kerran tuskallisesti ja vaipui maahan. Muutaman heikon korinan jälkeen oli kaikki loppunut, Mikko, rouva Hernerin ja Ilman uskollinen pelastaja poltetusta kodista, oli seurannut urhoollista toveriaan, Pitkää-Juhania, toiseen maailmaan.
"Haa, nytpä vihdoinkin olet minun!" huusi Margunoff juosten Ilman luo. — "Antaudu nyt, sillä ei ole enään ketään sinua puolustamassa."
"Minäpä puolustan itse itseäni", sanoi Ilma vakavalla äänellä. — "Pistuoli on ladattu, katteini Margunoff."
Näin sanoessaan kohoitti hän pienen aseensa katteinin rintaa kohden. Hänen pieni kätensä ei vavissut; silmänsä oli tyyni, ja pienet huulensa olivat totiset. Muutamaksi silmänräpäykseksi katsahti hän Kotschoffskyyn päin; hän yhä vielä taisteli samalla uljuudella, ja se näky Ilmalle antoi uusia voimia.
"Nyt tahi ei milloinkaan!" huusi Margunoff, syöksi salaman nopeudella saaliinsa perään, ennenkuin Suomalaiset, jotka rupesivat huomaamaan hänen asemaansa, olivat häneltä katkaisseet paluumatkan omain miestensä luo. — "Elävänä tahi kuolleena täytyy minun saada tyttö!"
Ilman huulet vähän vapisivat mielen liikutuksesta, hänen sormensa kosketti lukkoon; pistuoli laukesi ja Margunoff kaatui. Luoti oli osannut hänen sydämehensä; kuolema seurasi paikalla. Vasemmassa kädessään oli hänellä tuo pieni kotelo.
Margunoffin kaatuessa huusivat Venäläiset:
"Katteini on kuollut, katteini on kuollut!"
Kotschoffsky säpsähti. Hänen silmänsä sattuivat Ilmaan, joka vielä seisoi Margunoffin ruumiin luona pitäen kädessään savuavaa pistuolia. Hänen ympärillään seisoi joukko talonpoikia, kaikin voimin riemuten ja hurraten. Silloin nuori kasakka näki, ett'ei hän enään voinut mitään toimittaa, ja antoi peräytymismerkin.
Yleinen oli ilo Suomalaisten seassa, kun ryssät pakenivat, ja kaikki yhdellä suulla sanoivat Ilman onnellisella laukauksellaan pelastaneen heidän kotiseutunsa, sillä senjälkeen ei enään olisi mikään Venäläinen uskaltava tulla sinne. Vaan Ilma ei kuullut kiitosta, joka tuli hänelle osaksi. Voima, joka tähän asti niin merkillisesti oli pitänyt häntä pystyssä, uupui nyt häneltä, ja uuvuksissa vaipui hän erään Sikkilänmiehen syliin, Kotschoffskyn nimi huulillaan.