Ja tämä taistelu, jossa talonpojat voittivat, oli sodan viimeinen sillä seudulla. Leiriin jäänyt pieni Venäläinen joukko antautui, kun talonpojat sinne saapuivat, ja riemukulussa vietiin heitä Sikkilään.
Vaan Kotschoffskya ei enään niillä seuduilla koko sodan aikana näkynyt. Toiset sanoivat hänen hukkuneen paetessaan, toiset taas, että hän onnellisesti oli päässyt Venäläisten armeijaan. Ei kukaan, ainakaan ei sinä vuonna, kuullut mitään hänestä tahi Elkasta.
VI.
Oli Elokuun loppupuolella vuonna 1809. Sikkilän kylä oli uudestaan rakennettu ja pienen Alajärven-joen toisella puolella näkyi rouva Hernerin talo, kauniimpana nyt, kuin ennen. Sodan veristä soihtua ei nyt enään heilutettu Suomen yli; sen liekki sammutettiin, kun veljesmaa joutui toisen hallitsijan haltuun. Kova oli taistelu ollut, kuumina valuivat kyyneleet pitkin Pohjalaisten poskia kuullessaan lännestä tulevan sanoman, että heidän maansa oli — myöty! Ja jos Suomalaisille tämä tuntui katkeralta, eikö se sitten tuntunut katkerammalta Ruotsalaisille, ja millä mielipahalla he katselivat sitä tahi niitä, jotka olivat olleet syypäät veljeyssiteen katkeamiseen! — Ja tämä mielipaha ei vieläkään ole laimentunut; se on ainakin meidän luulomme.
Oli aamu, tyyni ja kaunis, kuin se, josta puhuttiin kertomuksemme ensimmäisessä luvussa. Kello oli vast'ikää lyönyt seitsemän. Huoneen portailla seisoi Ilma katsellen ajattelevaisesti pienen joen yli Sikkilään, jonka turvekatot näkyivät etäältä. Tyttö näytti alakuloiselta. Tosin olivat entiset ruusut jälleen nousseet poskilleen, vaan silmissään ei enään elänyt tuo lapsellinen iloisuutensa. Katsantonsa oli nyt ajattelevainen, melkeinpä synkkä.
"Pitkä aika on kulunut", puhui hän hiljaa — "ja hän ei palaja. Olisiko kuolema häntä kohdannut! Ei, ei hän ole saanut kuolla; olenhan joka päivä rukoillut Jumalaa hänen henkensä puolesta. Hän ei ole kuollut; sen tunnen itsestäni! Vaan… mitä… tuo on! Vene lähenee toiselta rannalta tänne!… Se on… hän…!"
Paikalla oli Ilma rannalla, ja kun vihdoin vene töyttäsi rannan kiviä vastaan, silloin oli hän saanut vastauksen kysymykseensä oliko hän elossa vai eikö.
Tuo nuori sivili-vaatteisin puettu mies, joka notkeana hyppäsi maalle, oli Kotschoffsky.
Nuorten käsi kädessä astuessa ylös talolle, jonka portailla rouva Herner totisilla kasvoilla heitä katseli, kertoi Kotschoffsky Ilmalle kuinka hänen, töin tuskin päästyään pakoon raivoavain talonpoikain käsistä, onnistui päästä kenraali Kamenskin armeijaan. Oravaisilla oli hän pahasti haavoittunut, koettaessaan pelastaa uskollista Elkaa, joka vihdoin urhoollisen puolustuksen jälkeen kaatui. Hän ei siis päässytkään takaisin Donin aromaille.
Sitten kertoi Kotschoffsky joutuneensa vangiksi ja tulleensa viedyksi Tukholmiin, jossa häntä oli hyvin kohdeltu. Ainoastaan kaksi viikkoa sitten oli hän julistettu terveeksi ja päästetty lähtemään lasaretista.