"Viholliset kulkevat ryöstöretkillä näillä seuduilla. Toissapäivänä oli pieni kasakkajoukko nähty Sikkilän läheisyydessä…"
"Kasakkajoukko!" huudahti Ilma, ennenkuin äiti ehti lopettaa. "Voi! minä olen niin usein kuullut kasakkain olevan meidän julmimpain vihollisemme!"
"Julmimmat eivät ne toki liene; ainakaan eivät Donin kasakat. Uraalin kasakoista en saata sitä sanoa. Isäsi, joka oli ollut noilla seuduilla, kertoi usein minulle näistä molemmista ratsastajajoukoista, ja hän vakuutti Donin kasakkain olevan paraimpain kaikista muista, jotka oli kohdannut. Kuinka me nyt teemme? Joko jäämme tänne tahi lähdemme Sikkilään?"
"Niinkuin itse tahdotte, äitini" kuiskasi Ilma ja heittäytyi äitinsä kaulaan. — "Vaan kyllä on vaikeata jättää koti!"
"On, Jumala nähköön", huokasi rouva Herner ja kallisti päänsä käsiinsä. "Vaan sehän kerran kumminki tapahtunee", lisäsi hän hiljemmin. "Täällä emme saata olla turvassa."
Tuo veitikkamainen lapsellinen hymy, joka ennen oli elänyt Ilman huulilla, oli nyt kadonnut; ja totisuus vallitsi noilla pienillä näppärillä huulilla ja noissa kauniissa sinervissä silmissä. Tässä silmänräpäyksessä näytti tuo seitsentoista vuotias Ilma semmoiselta, joka on tuomittu ratkaisemaan jotakin elämän arvoitusta. Ja olihan hänellä ja hänen äidillään todellakin tärkeä arvoitus ratkaistavana, sillä riippuihan kukaties heidän henkensä tästä ratkaisemisesta.
Aurinko oli sillävälin noussut aina korkeammalle taivaalle ja Alajärven pienet aallot välkkyivät niin kauniisti sen säteissä. Tämä kaunis aamu ennusti kaunista päivää.
Rouva Herner, kun oli hetken istunut ääneti ja mietteissään, sanoi astuen muutaman kerran edestakaisin lattialla:
— "Ilma, lähde sinä veneellä soutamaan Mikon luo ja käske häntä tulemaan tänne. Minä tiedän hänen sukkelaksi ja hän se yksin keksii keinon, jolla vältämme kasakkain tännetulon. Vaan joudu, Ilma; meillä ei ole aikaa hukattavana."
"Paikalla, paikalla, äiti!" sanoi nuori tyttö ja riensi toiseen huoneesen. Vähän ajan kuluttua palasi hän. Pienet somat lapikkaat, kiinnitettynä hienoilla hihnoilla, lumivalkoinen liina kaulassa ja samankaltainen päässään peittämässä hänen hätä hätää kokoonkäärittyä tukkaansa, siinä oli hänen matka-pukunsa. Kuinka kaunis hän siinä olikin! Eipä ollut ihme, että hän oli saanut liikanimen: Pohjanmaan helmi!