"Pane pöytään nopeasti mitä sinulla on. Puolenpäivän aikaan minä tulen kotiin vieraita mukanani."
"Keitä sitten, isä?" uskalsi nuori tyttö kysyä.
"Sittenpähän saadaan nähdä", vastasi Yrjö Kinnunen ja nilkutti pois puujalallaan niin hyvin kuin taisi.
"Hyvä Jumala, nyt hän menee Pekkalan Eerikin luo", huudahti Ilma itsekseen katsellessaan ikkunasta isoisän kookasta vartaloa. "Ah, jospa Onni nyt olisi täällä! Mutta hän on kaukana vaaroissa, ja Luoja tietää, onko hän edes hengissä." Näin sanoen hän peitti kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti puoliääneen.
Jokapäiväiset tehtävät eivät olleet koskaan ennen hänestä tuntuneet niin raskailta kuin nyt.
Hänen kattaessaan yksinkertaista päivällispöytää, joka isän käskystä oli tehtävä jokapäiväistä hienommaksi, aukeni ovi ja pieni ryppyinen eukko astui sisään.
"Ah, Vappu muori", huudahti Ilma ja juoksi vanhusta vastaan, "minä olen niin onneton, niin onneton!"
"Sinä, tyttöseni, joka olet niin kaunis ja kaikkien suosima! Mutta sinä et välitä muista kuin yhdestä, minä tiedän, Onnista, joka juuri on taistelemassa karkoittaakseen venäläisen maahansa: no etkö voi häntä saada?"
"En, isoisä ei sitä salli", sanoi Ilma vielä surullisempana.
"Mitäs joutavia! Pian Onni ja Jussi tulevat kotiin kunniamitalit rinnassaan."