"Mitäs se minuun kuuluu?" keskeytti Ilma hilpeästi, sillä nyt hän huomasi koko aseman hullunkuriseksi.
"Hän tahtoo sinut vaimokseen."
"Minut!"
"Niin, juuri sinut!"
"Ha ha haa!" nauroi nuori tyttö, ja hänen häikäisevän valkoiset hampaansa loistivat. "On sekin mies, joka ei osaa itse kosia. Mutta minä tiedän, hän pelkää rukkasia, ja kyllä hän ne ainakin minulta saa."
Silloin kimposi vanha Yrjö tuoliltaan kuin nuoli ja alkoi pikamarssin ympäri tupaa. Hänen otsasuonensa paisuivat, ja puujalka paukkui lattiaan kuin pistoolinlaukaukset. Vihdoin hän pysähtyi Ilman eteen. Tässä oli linnoitus, joka hänen nyt oli valloitettava.
"Oletko suunniltasi, tyttö?" karjaisi hän kaikkein karheimmalla äänellään. "Katso tuota miestä", ja näin lausuen hän viittasi Pekkalan Eerikkiin, "eikö hän todellakaan ole sen arvoinen, että voi astua vihkituolin eteen."
"Enhän ole sitä kieltänytkään", vastasi nuori tyttö levollisesti. "Mutta ei minun kanssani."
Nyt kimposi Pekkalan Eerikkikin paikoiltaan.
"Mi… mitä sanot? Enkö ole kylliksi hyvä sinulle? Tahi mikä minussa on vikana?"