Toistakymmentä vuotta jälkeen Juhanan kuoleman astuu aate jälleen näkyviin Kaarlo IX:nen, "hyvän kuninkaan" pyrinnöissä Turjassa, Kantalahden rannikoilla ja Aunuksessa. Merkilliset ovat siihen nähden kirjevaihdot Solovetsin luostarin kanssa sekä retket Itämeren ja Wienan rantamaille. Edulliset olivat näille pyrinnöille Venäjän eripuraiset olot siihen aikaan ja vielä jälkeen Kaarlo IX:nen kuoleman näkyy v. 1615 syntyneen joku liitto Venäjän Karjalan virkamiehissä maakunnan luovuttamiseksi Ruotsin vallan alle.[2] Mutta Kustaa Adolf, joka muuten antoi Suomalaisille mitä suurimman arvon, ei ottanut tuota suomalaisuuden tulevaisuudelle tärkeätä aatetta omaksensa. Hän peräytti pian isänsä käskyt. Hän oli luonut silmänsä Itämeren rantamaille ja mahtava jalo henkensä sekaannutti vihdoin Ruotsin vallan Europan yleisiin oloihin. Tästä lähin viehätti tuo Ruotsin vallalle turmiollinen "Itämeren vallan" aate Ruotsin kuninkaiden mieliä. Suomen kansan voitto oli tähän saakka ikimuistettava Stolbovan rauha.
Kuitenkin näkyy Juhana kuninkaan aate vielä miellyttäneen Kaarlo X:ttä, kun hän rauhanteon puuhissa v. 1657 paitsi muuta vaati Venäjältä senkin osan Käkisalmen lääniä, joka Stolbovan rauhanteossa oli jäänyt Venäjän vallan alle: Venäjän Lapin, Venäjän Karjalan Laatukaa ja Syvärijokea myöden, kaiken Aänisjärven, vieläpä Kargopolin piirikunnan, jonka harva asutus Onegajokea myöden ehkä vielä silloin oli osaksi suomalainen.[3]
Tämä oli viimeinen kerta kun tuo suomalaisuuden yhdistämisen aate ilmaantui Ruotsin vallan aikana.
Mutta vielä kerran, kun Ruotsin vallan alla ollut suomalaisuus Suomen
kansana oli eronnut tuosta vallasta ja Suomen valtioon yhdistettiin
Wiipurin, Venäjän vallassa ollut lääni, sanotaan puheena olleen myöskin
Suomalaisen Venäjän Karjalan yhdistäminen Suomen valtion hallintoon.
Puheesta ei tekoa tullut.
Neljä vaihekasta vuosisataa on vierinyt Savonlinnan perustettua ja vielä seisoo linna paikallansa, vaikka aseettomana. Sen tuliruiskut eivät enää uhkaile Suomen vihollisia. Linnan tehtävä on täytetty. Eikä niinkään, sillä se seisoo kauniina historiallisena kuvauksena kansamme kärsimyksistä ja isänmaanrakkaudesta menneinä aikoina. Toivokaamme että se aika on ikipäiviksi ohitse mennyt, jolloin sotahuudot kaikuivat Savonmaan laaksoissa, jolloin viholliset niittivät kaskemme ja hävittivät hikemme hedelmät ja jolloin isänmaa vaati lastensa verta tulevaisuutemme siemenien iduttamiseksi. Viljavilta pelloiltamme, jotka raskaine laihoineen lainehtivat esi-isiemme haudoilla, luokaamme silmäys kovan onnen päiviin, joita Savonlinnan harmaat muurit muistuttavat. Niistä oppikaamme hartaammin käyttämään onnellisia rauhan päiviä Suomemme hyväksi ja vaurastuttamiseksi.
II. Linnan synty ja verikaste.
Pähkinäsaaren rauhanteon mukaan meni raja Säämingin Särkilahdelta Nilsiän Karjakoskelle, poikkesi siitä länteen Kolimakoskelle, siitä Pyhäjoelle ja päättyi Kainuunmereen, jossa Venäläiset väittivät Hanhikiveä Pyhäjoen suulla rajamerkiksi. Siten jäivät Pohjanperät Nilsiää ja Pyhäjokea myöden oikeastaan Venäläisille. Noista harvaan asutuista aloista Venäläiset arvattavasti ensi aluksi vähän lukua pitivät. Rauhallisen, varsinkin uskonnollisen valloituksen avulla ne kaikeksi onneksi pian saatettiin muun Suomen yhteyteen.[4]
Kun Venäläisten silmät vihdoin aukenivat ja he vaativat takaisin tuota "Kymmenen virran maata", ei oltu syitä heidän vaatimuksiinsa tietävinään. He turhaan pyysivät uutta rajakäyntiä vanhan rajakirjan nojassa; siihen ei koskaan Suomen puolelta mielitty ryhtyä. Tuosta yltyi Venäläisten viha yltymistään ja liiatenkin saivat heidän vallastansa luopuneet Pohjanperät kokea veristä vainoa.
Varsinkin hurjaksi muuttui Venäläisten vainoominen 1400-luvun loppupuolella, jolloin voimallinen Ivana III, Novgorodin kukistaja ja Perman valloittaja, suuriruhtinaana hallitsi Moskovassa.
Nähtävästi tuntee historia ainoastaan vähemmän osan tän-aikuisista ryöstöretkistä, mutta tuon tuostakin päätetyistä välirauhoista voi arvata, että sotaa yhä kesti. Vuoden 1463 paikoilla puhutaan laveammasta hävitysretkestä, jolla Venäläiset polttivat ja ryöstivät Jääskeä ynnä muita Suomenpuolisia pitäjiä. Vielä sotaisimmiksi muuttuivat ajat vuodesta 1473 aikain, jolloin v. 1468 päätetty välirauha loppui.