Viimeksi mainitun sodan jälkeen kului noin puolitoista kymmentä rauhallista vuotta. Ymmärrettävää kuitenkin on että nuo vähäväliset veriset toimet villistyttivät kansaa. V. 1558 kertoo Kustaa Fincke että muuan linnan palvelija oli tappanut Kiialan eli Pellosniemen kartanon voudin; eräs kirjurin palvelija oli murhannut Rantasalmen voudin ja kirjuri itse toisen palvelijan; Säämingin pappilassa oli eräs pappi, Yrjö herra, joka oli kartanon kirjuri, tappanut kappalaisen, j.n.p.[21]
Noin v. 1572 näyttää rajasota jälleen alkaneen. Vähässä Savossa oli taloja poltettu, Lappeenrannassa majaili nosto- ja sotaväkeä kaksi kuukautta vihollisia varomassa ja muutamia Savon talonpoikia sakotettiin siitä, kun eivät totelleet nostohuutoa Venäläisiä vastaan. Talosta, jossa oli neljä tai viisi miestä, käskettiin kaksi tai kolme aseihin; niistä taloista, joissa oli ainoastaan yksi mies, otettiin joka toinen. Mutta varsinkin levottomiksi muuttuivat ajat v:sta 1576 alkain. Silloin lähetettiin 700 Savon talonpoikaa Herman Flemingin leiriin Uudenmaan rajalla. Talonpoikien johtajiksi sekä tällä retkellä että jokavuotisilla sotaretkillä Venäjälle pantiin aina linnasta miehiä. Sellaisia johtajia, jotka vuosittain saivat lyijyä ja kruutia linnasta matkalle, olivat esim. Pietari Heikinpoika, Prusi Heikinpoika, Erkki Heikinpoika y.m. Jo v. 1577 oli useita pakolaisia kokoontunut linnaan; seuraavana vuonna Venäläiset polttivat Kuopiossa sekä Leppävirroilla ja hätyyttivät Savonlinnan veneitä, jotka vahtailivat vesillä. Linnan isäntänä oli tähän aikaan Klaus Fleming. Hän kokosi v. 1579 Savosta niin paljon nostoväkeä kun suinkin sai ja lähetti väestön Prusi Heikinpojan johdolla Venäjälle kostoa hakemaan. Kun tiettiin että Venäjän puolisilla oli tapana paeta tavaroineen ja karjaneen luodoille Laatukaan ja hevoisilla oli muutenkin vaikea liikkua, niin kuljettivat talonpojat 25 venettä muassaan kolmen peninkuorman levyisen taipaleen poikki Laatukan vesistölle. Eräällä luodolla löyttiin vihollisten leiri; ainoastaan vähäinen osa pääsi pakoon. Savolaiset voittivat 500 venettä ja paljon tavaraa. Kun tuosta tuli tieto Käkisalmeen, niin lähetettiin sieltä 600 miestä maitse ja toinen joukko lotjilla ja veneillä Savolaisia hätyyttämään. Mutta nämät kun saivat tiedon asiasta kiirehtivät maitse lähestyvää joukkoa vastaan ja ajoivat sen pakoon, voittaen vankeja, hevoisia ja muuta tavaraa. Koska Savolaisten ampumavarat nyt olivat loppuneet, niin he päättivät palata kotiin. He olivat menettäneet retkellä 9 talonpoikaa ja linnanpalvelijan, jotka etenivät venestöstä ryöstöretkelle ja joutuivat vihollisten käsiin. Kohta tämän jälkeen ruvettiin uutta retkeä varustamaan Savosta ja Wiipurin puolelta. Sen suoritettua ja kun jäät alkoivat kannattaa piti nostoväkeä koottaman Savosta ja Pohjanmaalta Venäjän pohjoisempia rajamaita hävittämään.[22] Samana vuonna kirjoitettiin Savosta 700 sotamiestä, joilla ei kuitenkaan ollut muita aseita kun keihäitä. Talonpojat eivät voineet antaa heille pyssyjänsä ja joutsiansa, joita itse tarvitsivat. Klaus herra pyysi siis kuninkaalta muutamia satoja pyssyjä ja joutsia Savonlinnaan, talonpoikien ja sotaväen lunastettavaksi, koska enimmät hyvin osasivat käyttää niitä.
Kevättalvella v. 1581 lähti Klaus Fleming itse retkelle muutamaa puulinnoitusta hävittämään, jonka Venäläisten sanottiin perustaneen edellisenä vuonna Pohjois-Karjalassa. Linnoituksen paikkuudesta ei ollut sen enempää tietoa, kun että edellisen vuoden retkeilijät olivat tulleet muutamaan kylään nimeltä Kukonvaara, jonka talonpojat olivat varustaneet puuvalleilla sekä paalu-aitauksella ja siten puolustaneet itseänsä. Ne lähettiläät, jotka Fleming lähetti tiedustelemaan, kertoivat että Kukonvaara oli 80 peninkuormaa Käkisalmen rajalta Novgorodin läänissä Lapinmaan puolella. Viime keväänä, kun routa oli lähtenyt maasta, sanottiin talvella kyhätyn paaluaitauksen ja rakennuksen puoleksi hajonneen. Sen vuoksi, kerrottiin, oli suuriruhtinas kesällä lähettänyt sinne sotapäällikön, jonka tulisi hakea sopivempi linnapaikka; tämä oli alkanut rakentaa linnoitusta Jyskijärvellä lähempänä Vienan merta. Klaus herra otti mukaansa sotaväkeä, Savon talonpoikia sekä muutamia tulta lennättäviä tykkejä, joilla puulinnoitus sytytettäisiin palamaan. Pohjanmaalla ja Rantasalmella varustettiin toista nostoväkeä, joiden tuli yhdistyä määrätyllä paikalla Savolaisten kanssa. Helmikuun 12 p. lähettiin Savonlinnasta ja kuljettiin neljä päivää suuria vesiä ja raivaamattomia maita Käkisalmen läänin rajalle. Siellä arveltiin että suoraa tietä ei löytyisi, vaan heidän tulisi matkata 20 peninkuormaa kaakkoseen Novgorodin lääniin, jossa kohtaisivat suuria kyliä. Niin tehtiin ja tultiin Tulomajärven kylään, joka oli Novgorodin piispan läänitystä. Sieltä retkeiltiin 12 peninkuormaa pohjoseen linnoitusta kohti. Silloin saivat vakoojat onkeensa että Venäläiset olivat viime syksynä, kun Käkisalmi valloitettiin, hyljänneet puulinnoituksensa pelosta ja nälästä ja vetäyneet Solkansaarelle, joka on 6 peninkuorman päässä Vienanmeressä; siellä heidän sanottiin perustaneen linna. Retkeilijäin aikomus kuitenkin oli kulkea eteenpäin kunnes tulisivat Pohjanmaan rajalle; mutta vangit arvelivat että siellä kohtaisi aivan pääsemättömiä maita ja mahdotointa olisi saada hevosille eläkettä; takaisin taasen jos palattiin, niin eivät saisi muuta suurusta hevosille kun lehtiä ja haavankuoria. Sen vuoksi päätettiin kelin kestäessä tehdä retki Novgorodin lääniin, jossa otettaisiin palovero suurimmista kylistä Käkisalmen läänin rajamailla. Vaan kun eivät papit eivätkä kylien vanhimmat, joille pantiin sana veronvaatimuksesta, mitään vastausta antaneet, niin poltettiin koko Aunus aina P. Aleksanterin luostarille asti ja vielä muutamia peninkuormia edelleen Novgorodiin päin; naiset, lapset ja vanhukset säästettiin. Sitten palattiin Maaliskuun 1 p. Salmen pitäjääsen, josta luultiin kahdeksassa päivässä päästävän tykistöne Savonlinnaan.[23]
Savonmaan olot tämän vuosisadan viimeisillä kymmenillä olivat ylen kurjat, kurjemmat nähtävästi kun milloinkaan ennen ja jälestäpäin. Venäläisten hävitykset, sotaväen majoitus ja vallattomuus, katovuodet, vieläpä virkamiestenkin lisäverot kurjuuteen yhdessä vaikuttivat. Vuosittain pidettiin käräjiä tuollaisista kysymyksistä. V. 1583 pantiin Suursavo, johon luettiin Jokkaan, Wesulahden ja Pellosniemen pitäjäät, Käkisalmelle elatukseksi; Savonlinnalle jäi ainoastaan Vähäsavo eli Säämingin, Rantasalmen ja Tavisalmen pitäjäät. Koska myöskin itsevaltaisesta kyyditsemisestä oli rahvaalle ylen suuri vastus ja vahinko, niin asetettiin v. 1585 muutamia talonpoikia kestikevareiksi Vähäsavoon, joiden tuli viikottaisin pitää 5 kyytihevoista alttiina. Niiden, jotka eivät matkustaneet kuninkaan asioissa, tuli maksaa 1/2 äyriä hevoisesta ja ropo ateriasta; se joka rupesi vallattomuuteen kestikevaria vastaan oli henkensä ja tavaransa kadottanut,[24] Savonmaan sisällisten olojen ja kärsimysten kertomus tuolla onnettomalla aikakaudella, jonka paras voitto, Käkisalmen lääni, kuitenkin Teusinan rauhasovinnon kautta muutamaksi ajaksi kadotettiin, ei mahdu näille lehdille. Mainitsemme vaan esimerkiksi että kun v. 1594 oli aikomus majoittaa Käkisalmen laivaväestö Vähäsavoon, niin ei saatu talonpoikia hyvällä eikä pahalla tuota uutta rasitusta vastaanottamaan. Heillä oli täysi syy tuohon vastahakoisuuteen, sillä jo v. 1589 oli enemmän kun puolet Savon veromaista autioina; kirjeiden kantajat saivat palkkansa jyvissä, kun eivät talonpojat voineet antaa heille leipää. V:sta 1585 aikain oli Savonmaan nostoväki pitkin vuotta rajalla vartioimassa, kuitenkin sillä välipuheella, että hävitysretkiä ei tehtäisi, jos eivät Venäläiset rauhaa rikkoisi, mutta jo v:sta 1587 pitäin kuulivat Savolaiset joka vuosi tuolloin tällöin tykkien paukunnan Savonlinnasta merkiksi että Venäläiset olivat jossain hävittämässä ja että rahvaan oli aseissa linnaan kiirehtiminen. Viime mainittuna vuonna tehtiin Savonlinnasta Prusi Heikinpojan johdolla kaksi retkeä 500 kasakkaa ja muutamia 'satoja muuta venäläistä sotaväkeä vastaan, jotka olivat ryöstäneet ja hävittäneet Käkisalmen läänin pohjois-osilla, Salmen, Sortavalan, Suistamon, Pelkijärven, Tohmajärven, Jurikkajärven, Liperin sekä Ilomantsin aloilla, ja majailivat Suistamossa. Eräs Pielisjärveläinen Luka Räseinen oli näet käynyt suuriruhtinaan puheilla ja arvellut että Pielisjärven asukkaat tahtovat olla suuriruhtinaan alamaisia, että Tohmajärvellä oli hirsipuu, johon talonpojat hirttivät suuriruhtinaan käskyläisiä y.m. Tuosta syystä oli sinne lähetetty eräs nuori pajari lääniä hävittämään. Viholliset kuitenkin pääsivät pakoon ennenkun paikalle ehdittiin, kun ei jalkaväki voinut 5 korttelin syvyisessä lumessa ja kestäviä jäitä etsien astua enempää kun 7 tai 8 peninkuormaa päivässä. Käkisalmen vouti sen lisäksi valitti että muutamat Savon talonpojat olivat vastahakoisia ja petollisia, melusivat ja huusivat matkalla ja että Venäläinen vahti Tohmajärvellä sai tiedon retkeilijäin tulosta siten, että eräs Savolainen tuohitorvella toitotti. Venäläisten tuhotöistä v. 1587 ja 1588 on säilynyt pitkä luettelo. Eräs Tapani Loukonen Sortavalan kylästä ripustettiin käsistä, poltettiin valkialla ja käsivarret katkottiin; sitten ripustettiin onnetoin jaloista ja jalat kirveellä muserrettiin. Venäläinen veronkantaja Ilomantsissa antoi Yläjärvellä ripustaa Kauppo nimisen talonpojan käsistä, teetti valkian alle, poltti häntä kuumilla hohtimilla ja pakoitti häneltä 1000 tenkaa; sitten pantiin kurja milloin kuumaan rautapannuun milloin asetettiin pannu hänen vatsallensa. Tavallista oli jalkojen ja käsivarsien musertaminen kirveen hamaralla; toiset poltettiin verkkoihin käärittyinä, toiset ripustettiin käsistä ja ruoskittiin; toisilta, varsinkin poikasilta leikattiin korvat tai katkottiin sormet; mikä mestattiin, mikä hirtettiin j.n.pp. V. 1588 joutui rajavahti Pohjois-Savossa Venäläisten käsiin. Heidän päälliköltään Erkki Heikinpojalta katkottiin jalat ja kädet, runko halkaistiin ja sappi otettiin vatsasta; jalat nauloivat Venäläiset puuhun, mutta pään veivät mennessään.[25] Savossa saivat varsinkin Tavisalmen ja Rantasalmen pitäjäät kärsiä Venäläisten hirmutöitä. V. 1590 oli suuriruhtinas lähettänyt 800 miestä, joiden tulisi nostaa suksimiehiä Käkisalmen läänistä ja karata Savonmaalle. Nuo ilmestyivät Käkisalmen läänissä Helmikuun 7 p. Samaan aikaan majaili Savonlinnan vieressä lippu sotaväkeä ja koko Savosta koottuja joutsimiehiä. Kun viesti vihollisten tulosta saapui linnaan, niin pantiin miehistön johtajaksi Salomon Ille, joka niin ikään oli lähetetty Tukholmasta rajaväkeä komentamaan, ja kiireellä mentiin Venäläisiä vastaan. Tappelu syntyi, jossa Venäläiset kadottivat 200 miestä, 7 tykkiä, 3 nelikkoa kruutia ja 12 leiviskää lyijyä. Savolaiset ajoivat vihollisia takaa Nowgorodin lääniin, jota polttaen ja surmaten hävittivät. Paitsi muuta ryöstötavaraa tuotiin kirkonkellokin Venäjältä linnaan.[26] Seuraavana vuonna tehtiin suvella Savonlinnasta ja Käkisalmesta yhteinen retki Aunukseen maitse ja meritse. Tuolla retkellä näkyy Prusi Heikinpoika tunkeuneen aina toiselle puolen Syvärijokea Tihvinaan päin, jossa hän voitti Venäläisen sotajoukon. Asukkaat olivat suurimmaksi osaksi vaimoineen, lapsineen, karjaneen ja tavaroineen paenneet Aänisjärven (Enesse Järffwij) seuduille. Ainoastaan nuori väki oli jätetty kotiin riihityöhön.[27] Huonompi onni oli Savolaisilla v. 1592, jolloin Venäläiset Orisalmella surmasivat 200 Savon talonpoikaa ja sotamiestä sekä voittivat 8 tykkiä ja muita sotavaroja.[28] Vielä seuraavankin vuoden alussa alkoi vahtaaminen Savonmaan itärajoilla, mutta jo Tammikuussa 1593 suostuttiin kaksivuotiseen välirauhaan, joka päättyi Teusinan rauhantekoon v. 1595.
Olemme edellisessä kertoneet muutamia esimerkkiä niistä verisistä taisteluista, joissa
"Savon joukko tappeli
Ja joka kynsi kylmeni
Edestä Suomenmaan."
Noissa taisteluissa oli Savonlinna se keskus, johon vaaran lähestyessä turvattiin. Sinne saapuivat ensinnä sotasanomat j& Kellotornista ne kaikuivat varoittaen ja innostuttaen ympäri Savon saloja. Sinne kiirehtivät aseelliset, kutkin taholtansa, yksin voimin ja yksin mielin rientämään kotimaan puolustukseen.
IV. Linnan rakennukset ja sotaiset muistot.
Suomen keskiaikuisista linnoista Savonlinna on nuorin. Nuoruuttansa todistaa silmiinpistävästi sen muotokin, Suomen toisiin vielä seisoviin linnoihin verraten.
Suomen vanhimmissa linnoissa, Turun ja Hämeen linnoissa, on muoto tasa- eli neliskulmainen sekä linnakehässä että torneissa. Ne ovat molemmat rakennetut tehdyille maakummuille, kuten vanhaan aikaan oli varsin tavallista. Linnat ikäänkuin kerskailevat muuriensa paksuudesta ja kestäväisyydestä, eivätkä luonnolta pyydä apua.