"Saanko päätellä, että se pika-ajuri, joka odottaa ulkopuolella, on siellä teidän varaltanne, nuoret herrat?" hän kysyi.
"Niin on asia", vastasi Purdie. "Meidän on välttämättömästi päästävä takaisin kaupunkiin mahdollisimman nopeasti, herra Killick."
"Hyvä on", sanoi herra Killick mennen kirjastonsa ovelle. "Mutta minä lähden kanssanne niin pian kuin vain ennätän saada palttoon päälleni. Kas niin!" hän lisäsi muutamien minuuttien kuluttua, kun he kaikki kolme nousivat ajopeleihin.
"Käskekää miehen ajaa suoraan sille poliisiasemalle, jossa olette äskettäin olleet, ja antakaa minun koko matka rauhassa miettiä. Luullakseni voin sanoa enemmän tässä asiassa kuin mitä nyt huomaan. Mutta jos se tuottaa teille jonkinlaista mielenhuojennusta, voin heti sanoa teille, että minulla on aika paljon kertomista. Kummallista, kerrassaan kummallista, kuinka asiat kiertyvät toisiinsa ja kuinka pieni tämä maailma sittenkin on!"
Lausuttuaan nämä salaperäiset sanat herra Killick vaipui istumaan ajopelien nurkkaukseen ja pysyi siinä asennossa siihen asti, kunnes ne melkein tuntia myöhemmin vasta pysähtyivät poliisiaseman ovelle. Viiden minuutin kuluttua he olivat keskustelemassa eräässä yksityishuoneessa muutamien päällysmiesten kanssa, joiden joukossa olivat Ayscough ja se New Scotland Yardin salapoliisi, jonka kanssa, he olivat jo aikaisemmin olleet tekemisissä.
"Te kai tunnette minut tai olette kuullut minusta, ainakin joku teistä?" sanoi vanha asianajaja ja pani nimikorttinsa pöydälle, jonka viereen hänelle oli asetettu tuoli. "Minä olin nähkääs aika lailla tunnettu Cityn poliisiasemille ennenkuin vetäydyin yksityiselämään kolmisen vuotta sitten. Nämä kaksi nuorta herraa ovat juuri kertoneet minulle kaikki tämän peräti kummallisen jutun yksityiskohdat — ja minä luulen voivani, luoda jonkin verran valoa siihen — ainakin johonkin osaan siitä. Näyttäkäähän minulle aluksi niitä kahta sormusta, joista on ollut kysymys niin monta kertaa."
Ayscough veti sormukset esiin lukitusta laatikosta. Kaikki läsnä olevat katselivat tarkkaavasti herra Killickin tutkiessa ja käsitellessä niitä. Heti paikalla saattoi huomata, että hän tunsi ne samoiksi, jotka oli itse aikanaan ostanut ja lahjoittanut. Hetkisen kumpaakin tarkasteltuaan hän työnsi ne salapoliisille.
"Asia on varma", hän virkkoi täysin vakuutettuna. "Nämä ovat samat sormukset, jotka annoin rouva Lauristonile tämän nuoren miehen äidille. Tunsin ne heti. Jos on tarpeellista, voin näyttää teille myyjän niistä antaman kuitin. Lähemmät yksityiskohdat on määritelty tuossa kuitissa — ja tiedän sen varmasti vielä olevan tallessa. Tyydyttääkö todistukseni teitä?"
Korkein saapuvilla oleva virkamies vilkaisi New Scotland Yardin mieheen ja nähdessään tämän nyökkäävän päätään hymyili vanhalle asianajajalle.
"Minun mielestäni voimme täysin luottaa todistukseenne, herra Killick", hän sanoi. "Meidän oli vain saatava varmuus asiasta, niin kuin ymmärrätte. Mutta nuo merkit! Eikö siinä sittenkin ole kummallinen yhteensattuma, kun asiaa ajattelee?"