"Ei laisinkaan", vastasi herra Killick. "Ja minä sanon teille miksi. Juuri sen vuoksi olenkin tullut mukavan kotilieteni äärestä Stanmoresta. Siinä ei ole pienintäkään yhteensattumaa. Olen näiltä kahdelta nuorukaiselta kuullut kokonaan tuon Praed-kadun jutun. Ja yhtä vähän kuin epäilen näkeväni teidät edessäni epäilen, että se vanha panttilainaaja, jonka te tunnette täällä Daniel Multeniuksen nimellä, oli sama mies kuin Daniel Molteno, jolta ostin nuo sormukset aikoja sitten. Siitä ei ole pienintäkään epäilystä!"
Kukaan läsnäolijoista ei huomauttanut mitään tämän hämmästyttävän uutisen kuullessaan, ja herra Killick jatkoi taas.
"Niin kuin ehkä joku teistä tietää, harjoitin asianajaja-ammattiani Cityssä, tarkemmin sanoen Moorgate-kadun varrella", hän virkkoi. "Daniel Moltenolla oli jalokivi- kauppa Houndsditchissä. Joskus jouduin ammattimiehenä avustamaan häntä asioissa. Ja toisinaan kävin hänen liikkeessään, jos satuin tarvitsemaan joitakin koruesineitä. Hän oli silloin noin viisikymmenvuotias, pitkä, selväpiirteinen juutalainen, jo aivan patriarkan näköinen, vaikka ei hänellä ollut ainoatakaan harmaata karvaa suuressa mustassa parrassaan. Hän oli mieltäkiinnittävä mies ja täysin selvillä jalokivien historiasta. Muistan peräti hyvin kuinka ostin nuo sormukset häneltä — muistan senkin, mitä niistä maksoin — seitsemänkymmentäviisi puntaa yhteensä. Nuo salamerkit niiden sisällä ovat tietysti hänen lyöttämiään — ja nehän ovatkin aivan samanlaiset kuin hänen yksityiset merkkinsä tarjottimella olevissa sormuksissa. Mutta en ole tullut tänne kertoakseni teille vain siitä. Se on vasta alkuvalmistelua."
"Joka tapauksessa se on peräti mieltäkiinnittävää", huomautti Ayscough.
"Ja mahdollisesti hyvin tärkeääkin."
"Ei puoliksikaan niin tärkeää kuin se, mitä nyt aion kertoa", sanoi herra Killick lyhyesti naurahtaen. "Mikäli nuoren herra Purdien kertomuksesta on käynyt ilmi, olette nykyään kaikki hyvin selvillä siitä, että tämä Praed-kadun juttu on jollakin lailla yhteydessä erään herra Spencer Levendalen kanssa, joka luullakseni on erittäin rikas mies, asuu eräässä tämän kaupunginosan hienoimmista taloista sekä on parlamentin jäsen. Päättäen siitä, mitä olette saaneet selville tähän mennessä, Spencer Levendalella on ollut vanhan Daniel Multeniuksen kanssa jokin yhteinen liikeyritys, joka näyttää jollakin lailla olleen tekemisissä Etelä-Afrikan kanssa. Seuratkaa nyt tarkoin mitä sanon: Niihin aikoihin, jolloin tunsin Daniel Moltenon Houndsditchissä, hänellä oli liiketoveri — nuorempi mies, jonka nimi ei kuitenkaan esiintynyt kyltissä. Hän oli Danielia paljon nuorempi — hän oli tosiaankin aivan nuori mies, luullakseni noin kolmen- tai neljänkolmatta vuotias silloin, ei sen vanhempi. Hän oli keskikokoinen, tumma, selvästi juutalainen piirteiltään suurine tummine silmineen, oliivinvärisine ihoineen, hauskan näköinen, nokkela ja tarmokas. Ja hänen nimensä, nimittäin se nimi, jolla minä hänet tunsin, oli Sam Levin." Kuuntelijat vilkaisivat toinen toisiinsa — ja yksi heistä kuiskasi hiljaa sen, mitä kaikki ajattelivat.
"Samat nimikirjaimet!"
"Aivan niin", myönsi Killick. "Se kiinnitti heti minunkin huomiotani, Sam Levin — Spencer Levendale. No niin, minä jatkan. Eräänä päivänä menin herra Daniel Moltenon liikkeeseen korjauttamaan jotakin ja huomioni kiintyi siihen asiaan, että en ollut nähnyt Sam Leviniä parina kolmena viime kertana siellä käydessäni. 'Missä on liiketoverinne?' kysyin Daniel Moltenolta. 'En ole nähnyt häntä viime aikoina.' 'Minulla ei ole enää liiketoveria, herra Killick', vastasi Molteno. 'Olemme eronneet, hän on lähtenyt Etelä-Afrikkaan.' 'Mihin hommiin sinne?' kysyin. 'No', vastasi Daniel Molteno, 'hänet on vallannut kuume päästä jalokivialueitten lähistölle. Hän on lähtenyt sinne rikkauksia kokoamaan ja aikoo palata miljoonamiehenä.' 'Vai niin', sanoin minä, 'Hän voi hyvinkin onnistua.' 'Aivan niin', myönsi Molteno, 'hän kyllä menestyy.' Sen enempää ei puhuttu — ja mikäli muistan oikein en sen koommin tavannut Daniel Moltenoa enää. Kului jonkin aikaa ennenkuin satuin taas kulkemaan niillä tienoin. Kun sitten kerran osuin sinne, hämmästyin nähdessäni uuden nimen myymälän kyltissä. Menin sisään ja kysyin, missä entinen omistaja oli. Uusi liikkeenomistaja sanoi herra Moltenon myyneen kaupan hänelle. Eikä hän tietänyt minne herra Molteno oli lähtenyt vai oliko hän kokonaan luopunut liikehommista. Hän ei tietänyt mitään eikä ilmeisesti välittänytkään tietää. Ja siihen päättyvät tietoni tässä kohdin!"
"Herra Spencer Levendale on iältään hyvin lähellä viittäkymmentä", huomautti Ayscough mietittyään jonkin aikaa mitään puhumatta, "ja minun käsittääkseni hän on kaksikymmentäviisi vuotta sitten ollut juuri sellainen kuin herra Killick on kuvannut."
"Voitte uskoa minua", sanoi vanha asianajaja, "kun ottamalla huomioon kaiken sen, mitä nyt on puhuttu, väitän, että Spencer Levendale on Sam Levin, joka on palannut Etelä-Afrikasta miljoonamiehenä. Olen vakuutettu siitä! Niin, hyvät herrat, mitä tämä kaikki silloin merkitsee? Epäilemättä vanhalla Multeniuksella ja Levendalella oli salaisia yhteishommia. Minkälaisia sitten? Mikä salaperäinen merkitys on sillä kirjalla, joka oli jätetty Multeniuksen perähuoneeseen ja josta Levendale ilmoitti heti, aivan kuin se olisi ollut suorastaan korvaamaton? Miksi on Levendale perin tietymättömissä? Ja kuka on tuo Purvis ja mitä hänellä on asian kanssa tekemistä? Olette saaneet pureskeltavaksenne erittäin kovia pähkinöitä, vieläpä kokonaisen korillisen. Näin monimutkaisesta jutusta en ole ennen kuullut. Ja minulla on kuitenkin jonkin verran kokemasta rikosasioissa!"
"Juuri tänään olen saanut vähän tietoja Levendalesta ja Purvisista", sanoi Ayscough. Hän kääntyi toisten viranomaisten puoleen. "Minulla ei ollut tilaisuutta puhua teille siitä aikaisemmin", hän jatkoi. "Olin kolmen aikana herra Levendalen talossa hankkimassa lisäselvityksiä. Kuulin silloin kaksi uutista. Ensiksikin — vein erään kemistin tutkimaan erinäisiä esineitä, myös sitä pulloa, josta Levendale täytti pienen lasiputken ja pani sen sitten liiviensä taskuun lähtiessään ulos viimeistä kertaa — muistattehan, herra Purdie, että hänen palvelijansa kertoi teille siitä — niin, se pullo sisältää kloroformia. Se on pykälä numero yksi. Toinen on eräs herra Levendalen autonkuljettajan vapaaehtoisesti kertoma juttu. Herra Multeniuksen kuoleman jälkeisenä aamuna ja ennenkuin te, herra Lauriston, herra Rubinstein ja minä kävimme herra Levendalen luona, hän oli lähtenyt Cityyn autollaan. Hän käski kuljettajan ajaa Hyde-puiston ja Victoria Gaten kautta sekä pysähtyä ruutimakasiinin luona. Siellä hän astui alas autosta ja lähti jalan Serpentinen siltaa kohti. Autonkuljettaja seurasi häntä koko ajan silmillään ja näki hänen tapaavan erään pitkän, sileäksi ajellun, hyvin ahavoituneen miehen, joka selvästikin odotteli häntä. He puhelivat jonkin aikaa sillan korvassa, ehkäpä viitisen minuuttia. Sitten vieras mies lähti kävelemään siltaa myöten Kensingtonin suuntaan ja Levendale palasi autoonsa. Minun käsitykseni mukaan tuo muukalainen oli Purvis, josta olemme kuulleet: Ja se näyttää olevan viimeinen kerta, jolloin kukaan meidän tapaamamme henkilö on nähnyt hänet. Samana iltana, käytyään ensin kotonaan ja otettuaan kloroformipullosen mukaansa Levendalekin lopullisesti katosi ja lähetti seuraavana aamuna aivan kotinsa lähettyviltä palvelijalleen sähkösanoman, jossa mainitsi viipyvänsä poissa muutamia päiviä. Miksi hän ei itse käynyt sitä ilmoittamassa?"