"En paljon", hän myönsi, "muuten ei minun olisikaan tarvinnut hiljattain turvautua tuohon pikku kauppaan, jonka tiedätte".
"Niin, siihenkö?" virkkoi tyttö välinpitämättömästi. "Sehän ei merkitse mitään. Hämmästyisitte, jos saisitte tietää millaisia ihmisiä meidän luonamme juoksee silloin tällöin — voisinpa kertoa teille muutamia salaisuuksia! Mutta — arvasin joka tapauksessa, ettette oikein ymmärrä raha-asioita. Kirjailevat ihmiset harvoin ymmärtävät."
"Te luullakseni ymmärrätte?" huomautti Lauriston.
"Olen koko ikäni ollut niiden kanssa tekemisissä enemmän tai vähemmän", sanoi Zillah. "Muu olisi ollut mahdotonta siinä ympäristössä, jossa elin. Ettehän pidä minua uteliaana, jos kysyn teiltä erästä seikkaa? Olitteko ahtaalla silloin eräänä iltana tuhossanne toimistoomme?"
"Ahtaalla on mieto sana", vastasi Lauriston ujostelematta. "Minulla ei ollut penniäkään!"
"Paitsi kultakello, joka oli kahden- tai viidentoista punnan arvoinen", huomautti Zillah kuivasti. "Ja kuinka kauan olivat asianne olleet tuolla kannalla?"
"Pari kolme päivää — ehkä enemmän tai vähemmän", vastasi Lauriston. "Minä olen, nähkääs, odottanut rahaa kauemmin kuin viikon päivät — niin oli asia."
"Onko sitä tullut?" kysyi tyttö.
"Ei ole", vastasi Lauriston selvästi punastuen. "Niin on laita."
"Tuleeko sitä pian?" kysyi Zillah.