"Tämäpä on hauska ja todella oikein maaseutua muistuttava paikka", hän huomautti Melky heidän astuessaan tien poikki ja lähestyessään veräjää. "Ja kun sisälle pääsee, on se epäilemättä harvinaisen rauhallinen. Mitä te sanotte, herra Ayscough?"
Salapoliisi tarkasteli veräjää. Se oli omituisen näköinen, kahden tukevan pylvään reunustama ja valmistettu takoraudasta, jonka verkon silmukat olivat hyvin lujasti punotut. Ayscough kurkisti sisään sen yläosasta ja näki hyvin hoidetun nurmikentän, jonkun veistokuvan, puutarhapenkin ja muita sellaisia piirteitä, joiden avulla lontoolaiset huvilanomistajat tahtovat luoda ympärilleen maalaisleimaa. Mutta minkäänlaisia elonmerkkejä hän ei huomannut puutarhan perällä olevassa talossa.
"Talossa ei ole laisinkaan valoa", huomautti Ayscough tunnustellen veräjää.
"Näyttää aivan siltä kuin kaikki olisivat ulkona. Aiotteko soittaa?"
Melky osoitti aidansivua.
"Tämän ja tuon naapuritalon välillä on kuja", hän sanoi. "Tulkaahan katsomaan — eiköhän siellä ole jonkinlainen takakäytävä."
"Onpa tämän kiviaidan päällä aika paljon rautapiikkejä ja lasinsiruja", huomautti Ayscough heidän kiertäessään kapeaa käytävää myöten huvilan taakse. "Isoisänne halusi ilmeisestikin, ettei kukaan kovin helposti pääsisi hänen alueelleen, herra Rubinstein. Kuuden jalan korkuinen aita ja sen päällä ihan oikean linnoituksen varustukset! Mitä nyt aiotte tehdä?"
Melky oli astunut erääseen sivumuurin syvennykseen ja tarkasteli vankkaa ovea, jonka alapuolella saattoi kuuvalossa selvästi erottaa sanan sivukäytävä. Hän käänsi portinkahvaa ja huudahti.
"Avonainen", hän sanoi. "Tulkaa mukaan, herra Ayscough, mennään sisään, jos joku on sisällä, niin hyvä on, jollei — niin yhtä hyvä. Minä aion vähän tarkastaa paikkoja."
Salapoliisi meni Melkyn jäljessä huvilan takana olevalle kivetylle pihalle. Siellä tuntui vallitsevan täysi pimeys — ja akkunat olivat pimeät.