"Ei valoja julki- eikä takasivulla", huomautti Ayscough. "Ei sisällä voi olla ketään. Ja kuulkaahan — jos jompikumpi noista kiinalaisista herroista tulisi pääportista omalla avaimellaan ja huomaisi meidän vaaniskelevan täällä, niin se ei näyttäisi oikein hyvältä, vai mitä? Eiköhän olisi parasta tulla uudestaan päiväsaikaan?"
"Mitä tyhjiä", sanoi Melky. "Enkö minä ole toinen tämän hauskan pikku talon omistajista? Ja eikö tämä veräjä ollut auki? Tulkaa pois talon julkisivulle."
Hän lähti astelemaan hiekoitettua polkua, joka kiersi talon ympäri, ja nousi portaita pylväitten reunustamalle paraatiovelle. Siellä hän soitti kelloa, ja hänen toverinsa kuuli sen äänekkään kilinän talon sisällä. Mutta kukaan ei tullut avaamaan — ja koko paikka näytti entistäänkin pimeämmältä ja hiljaisemmalta.
"Ei siellä tietysti ole kukaan sisällä", kuiskasi Ayscough. "Tulkaa nyt, lähtekäämme jo pois."
Melky ei vastannut. Hän meni alas portaita ja käveli katua vastaan olevan rautaportin viereiselle nurmikolle. Hänen oikealla puolellaan oli tiheä rautatammi- ja laakeripuupensaikko, ja kun hän meni sen ohitse, lähti sieltä liikkeelle jokin vilkas ja nopsa ja mutkitteleva eläin ja kiiti nurmikon poikki.
"Voi taivas!" huudahti Ayscough. "Sehän oli rotta Ja aivan kaniinin kokonainen!"
Melky pysähtyi, katseli rotan jälkeen ja sitten sitä paikkaa, josta se oli tullut esiin. Ja äkkiä hän lähti pensaikkoon päin ja työnsi syrjään paksut laakeripuun oksat. Samassa silmänräpäyksessä hän peräytyi salapoliisin luokse ja hänen kasvonsa kalpenivat kuuvalossa.
"Herra Ayscough!" hän huohotti. "Hiivatti sentään! Siellä on kuollut mies! Katsokaa itse!"