"Niin ihmeellisesti ovat asiat tosiaankin", vastasi Lauriston katsoen häntä tarkoin ja saaden punan kohoamaan hänen poskilleen, "että minä olin jo jokseenkin joutumassa niin pitkälle — että olin kertomaisillani teille jotakin. No niin, mitä haluatte tietää?"
"Paljonko rahaa teillä on jäljellä?" kysyi tyttö hiljaa.
"Täsmälleen shillingi ja pari kuparikolikkoa", vastasi Lauriston.
"Ja jollette saa tuota maksumääräystä?" kysyi Zillah.
"Ehkä minä tulen sitten taas käymään Praed-kadulle", sanoi Lauriston nauraen. "Minulla on vielä vähän jäljellä niin sanottua omaisuutta."
Tyttö nyökkäsi päätään ja kääntyi sivukäytävälle, joka johti puutarhan poikki.
"Hyvä on", hän virkkoi. "Älkää pitäkö minua uteliaana, mutta minusta on ikävä ajatella, että teidän kaltaisenne ihmiset ovat ahdingossa. En ole niin kokonaan vajonnut liikeasioihin. Puhukaamme jostakin muusta — kertokaa minulle, mistä kirjoitatte."
Lauriston kulutti lopun tätä iltaa Zillahin seurassa kävellen Kensingtonin puutarhassa. Hän oli viettänyt hyvin yksinäistä elämää aina siitä lähtien, kun oli tullut Lontooseen, ja hänelle oli aivan uusi ja mieluisa kokemus saada seurustella sivistyneen ihmisen kanssa. Kun he lopulta erosivat, tunsi Lauriston mielensä hyvin iloiseksi. Mitä Zillahiin tulee, meni hän kotiin mietteisiinsä vaipuneena ymmärtäen jo olevansa aika lailla rakastunut tuohon hauskan näköiseen nuorukaiseen, joka oli niin omituisella tavalla joutunut hänen elämäänsä. Praed-kadun nurkassa hän törmäsi Melky Rubinsteinia vastaan, tarttui hänen napinreikäänsä ja puheli kymmenisen minuuttia vakavasti hänen kanssaan. Melky, jolla oli puolestaan täysi syy pysytellä serkkunsa suosiossa, kuunteli nöyrästi kaikkea, mitä hän sanoi, ja erosi sitten hänestä luvaten ehdottomasti totella hänen määräyksiään.
— Zillah ei ole varsin vähääkään pihkaantunut tuohon miekkoseen! — tuumi Melky kävellessään. — Eikö ole tosiaankin omituista, että tyttö, joka joutuu saamaan aikamoisen perinnön, rakastuu suin päin punatukkaiseen nuorukaiseen, jolla ei ole pennin pyöreää! Mitään muuta ei hänellä ole kuin hyvä ulkomuoto ja aivot. Ja aivot ovat vain sittenkin aivot!
Sinä iltana Lauristonin istuessa kirjoittamassa pienessä ja viheliäisessä huoneessaan ovelle kuului koputus ja sisään pujahti Melky, joka painoi sormensa suuren nenänsä syrjää vastaan tuttavallisuuden merkiksi.