"Toivoakseni en häiritse teitä", virkkoi Melky. "Kuulkaahan, herra, olen miettinyt tuota luettelojuttua. Kun nyt olen ruvennut tarkemmin sitä ajattelemaan, luulen ystäväni suostuvan kymmeneen puntaan. Sanokaamme siis kymmenen puntaa, eikö niin? Ja minä vien teidät hänen luokseen ensi perjantaina. Ja sitten vielä, herra, jos punnan tai parin luotto olisi teille joksikin avuksi — niin mainitkaa vain sanakin siitä."
Tämän ystävällisen ehdotuksen tehtyään Melky pisti kätensä takataskuun ja veti sieltä esiin muutamia kultarahoja, joita tarjosi Lauristonille.
"Ottakaa nyt parin kolmen punnan laina, herra", hän sanoi suostutellen.
"Annan ne hyvin mielelläni, ja toivoakseni ne ovat tervetulleita."
Mutta Lauriston pudisti päätään; hän oli jo tehnyt oman suunnitelman siltä varalta, ettei odotettu maksuosoitus saapuisi seuraavana aamuna.
"En suostu tarjoukseenne, kiitoksia vain", hän virkkoi. "Olette tavattoman ystävällinen tehdessänne sen, mutta minä voin tosiaankin selviytyä aivan hyvin ominkin neuvoin. Ensi perjantaina siis tulen kanssanne. Olen hyvin kiitollinen teille."
Melky sujahdutti rahat takaisin taskuunsa täysin tietoisena siitä, että on suorittanut oman osansa. "Aivan kuten haluatte, herra", hän sanoi. "Mutta mielelläni tarjosin teille, herra, uskokaa se. Ensi perjantaina siis — ja voitte luottaa siihen, että siitä puuhasta maksetaan käteisellä."
Mutta maanantai-aamuna ei saapunut kumpikaan Lauristonin odottamista kirjeistä. Hän ei ollut kuitenkaan puhunut turhia sanoessaan Zillahille, että hänellä oli turvanaan vielä jonkin verran omaisuutta — kun hän nyt tiesi kuinka voi helposti saada käteistä rahaa. Hänellä oli arkussaan jonkin verran pantattavaa omaisuutta, ja kun rahakirjeitä ei saapunut, päätti hän turvautua panttaamiskeinoon. Syvällä arkun nurkassa hänellä oli kaksi arvokasta sormusta — siinä olikin kaikki, mitä hän oli perinyt äidiltään lukuun ottamatta kahtasataa puntaa, joiden turvin hän oli uskaltautunut Lontooseen ja elänyt tähän asti. Hän kaivoi sormukset esille maanantai-iltapäivänä päättäen viedä ne Daniel Multeniukselle ja saada niiden avulla tarpeelliset varat ainakin kuukauden, parin elantoon. Hänellä oli hyvin vähän aavistusta sellaisten esineitten todellisesta arvosta ja niinikään oli hänellä omat syynsä olla näyttämättä sormuksia Melky Rubinsteinille. Hänen aikomuksensa oli odottaa iltaan asti, jolloin hän lähtisi panttitoimistoon suunnilleen samaan aikaan kuin edelliselläkin kerralla, jolloin toivottavasti tapaisi Zillahin taas liikkeenhoitajana. Heidän edellisenä iltapäivänä sattuneen kohtaamisensa ja puhelunsa jälkeen hänestä tuntui, että tyttö selvittäisi liikeasiat hänen kanssaan myötätuntoisella tavalla, ja että jos hän voisi saada kaksikymmentä puntaa sormuksillaan, hän olisi vapaa kaikista rahahuolista monta viikkoa eteenpäin.
Kello oli puoli kuusi sinä maanantai-iltana, kun Lauriston kääntyi toisen kerran elämässään astumaan pitkin kapeaa kujaa, joka johti panttitoimiston ovelle. Hän oli jo tarkoin katsellut kadulta akkunan takaa toivoen näkevänsä ZilIahin myymälän etuhuoneessa. Mutta Zillahia ei näkynyt, etuhuone oli tyhjä. Ei edes silloinkaan Zillah ilmestynyt hänen eteensä, kun hän astui pieneen koppi-osastoon. Kaikkialla vallitsi omituinen äänettömyys, jota häiritsi vain kellon hiljainen ja säännöllinen tikitys. Tuo tikitys alkoi hänestä tuntua ahdistavalta niiden parin minuutin aikana, joina hän odotti kuulevansa jonkun astuvan esiin. Vihdoin hän koputti myymäläpöytään, ensin hiljaa, sitten itsepintaisemmin. Mutta kukaan ei tullut. Kello, jota hän ei voinut nähdä, tikitti yhä.
Lauriston kumartui lopulta myymäläpöydän ylitse ja kurkotti kaulaansa, nähdäkseen sisään myymälän takana olevan pikku huoneen avoimesta ovesta. Seuraavassa tuokiossa hän ajattelematta hetken hätää pitemmälle hypähti seinäkaiteen ylitse ja riensi perähuoneeseen. Siellä makasi lattialla pitkänään, pää takan edessä olevalla matolla, kädet velttoina ja hervottomina sivulla vanhus, harmaapartainen ja kunnianarvoisa — epäilemättä Daniel Multenius itse. Hän makasi hyvin hiljaa, aivan kuvapatsaan näköisenä, ja Lauriston tunsi kumartuessaan hänen ylitseen ja laskiessaan vapisevan kätensä hänen korkealle, valkoiselle otsalleen, että hän oli kuollut.
Hän suoristautui sitten ainoana ajatuksenaan avunhakeminen. Koko paikka oli niin äänetön, että hän tiesi olevansa siellä kahden kesken vainajan kanssa. Vaistonsa ohjaamana hän lähti juoksemaan myymälän etuhuoneen kautta katuovelle ja syöksyi juuri sisään tulevan miehen syliin.