IV
PLATINANAPPI
Vastatullut, vanhahko, tukeva mies, joka yksinkertaisista vaatteistaan huolimatta näytti aivan kuin jonkinlaiselta virkamieheltä kädessään olevien asiapaperien vuoksi, joita hän katseli sisään tullessaan, hätkähti ja huudahti, kun Lauriston kiireissään syöksyi häntä vastaan.
"Hohoi!" hän sanoi. "Mikä nyt on? Näytätte olevan kovasti kiireissänne, nuori mies!"
Lauriston, joka oli kovasti hengästyksissään kiihtymyksestä, kääntyi ja osoitti pikku huoneen avonaista ovea.
"Tuolla makaa vanha mies kuolleena!" hän kuiskasi. "Harmaapartainen vanhus — onkohan hän panttilainaaja — herra Multenius?"
Vastatullut tuijotti hämmästyneenä, kurkotti kaulaansa nähdäkseen siihen suuntaan, johon Lauristonin vapiseva sormi osoitti, ja astui sitten lähemmäksi. Mutta äkkiä hän pysähtyi, viittasi Lauristonia menemään edellä ja sulki ulko-oven, ennenkuin meni perähuoneeseen hänen jäljessään.
"Vai niin, missä siis?" hän kysyi. "Kuollutko, sanotte?" Hän seurasi Lauristonia, huudahti kuuluvasti nähdessään maassa makaavan olennon, kumartui sitten alas ja laski kätensä hänen otsalleen. "Olitte oikeassa, nuori mies, hän on kuollut", hän virkkoi matalalla äänellä. "Hän on jo ollutkin kuolleena muutamia minuutteja. Mutta missä tyttö on, hänen tyttärensä tytär? Oletteko nähnyt ketään?"
"En yhtäkään sielua", vastasi Lauriston. "Siitä lähtien kun tulin, on koko paikka ollut yhtä äänetön kuin se on nyt!"
Mies tuijotti häneen jonkin hetken aivan sanattomana. Sitten hän juuri kuin tuntien huoneuston joka sopen meni sisemmälle ovelle, työnsi sen auki ja paljasti siten näkyviin portaat.