"Haloo!" hän huusi kovalla äänellä. "Haloo! Neiti Wildrose! Oletteko siellä?"
Nyt Lauriston kuuli ensimmäisen kerran Zillahin sukunimen. Tuon järkyttävän havainnonkin rinnalla se tuntui hänestä kovin runolliselta. Mutta hänellä ei ollut aikaa ruveta ajattelemaan sitä — mies palasi asuinhuoneeseen.
"Hänen täytyy olla ulkona", virkkoi tämä. "Sanotteko tavanneenne
Multeniuksen näin?"
"Kyllä — tuossa näin hänet", vastasi Lauriston. "Aivan äsken."
"Ja mitä te täällä teitte?" kysyi mies. "Kuka te olette?"
Lauriston luuli huomaavansa epäluuloisen sävyn näissä kysymyksissä, ja hän suoristautui punastuen.
"Nimeni on Andrew Lauriston", hän vastasi. "Asun aivan lähellä. Tulin tänne asioissa. Entä kuka te olette?"
"No, jos siitä on kysymys, nuorukainen", vastasi mies, "olen etsivän osaston kersantti Ayscough — hyvinkin tunnettu näillä seuduin! Tulin tapaamaan vanhaa herraa näiden papereiden vuoksi. Mitä asiaa teillä sitten oli?"
Hän katseli Lauristonia hyvin tutkivasti, ja Lauriston, joka äkkiä tajusi epäedullisen asemansa, päätti puhua hänelle avoimesti.
"No, jos ehdottomasti haluatte tietää sen", hän virkkoi, "tulin lainaamaan rahaa näitä sormuksia vastaan".