Ja hän avasi vasemman kätensä ja näytti salapoliisille ne kaksi sormusta, jotka oli ottanut arkustaan tuskin puolituntia sitten.
"Teidän omaisuuttanne?" kysyi Ayscough.
"Tietysti ne ovat minun!" huudahti Lauriston. "Kenen muun ne olisivat?"
Ayscoughin katse siirtyi sormuksista pöydälle, joka oli melkein keskellä huonetta. Lauristoninkin katse kääntyi sinne päin.
Kaksi seikkaa osui paikalla hänen silmiinsä. Pöydällä oli pieni tarjotin täynnä sormuksia, jokseenkin samanlaisia laadultaan ja ulkomuodoltaan kuin ne, jotka hänellä oli kädessään: vanhanaikuisia sormuksia. Uunin yläpuolella olevien kaasulamppujen valo osui noiden sormuksien timantteihin ja sytytti aivan kuin pieniä tuliliekkejä. Siellä täällä hän näki helmien välkkyvän. Mutta pöydällä oli toinenkin esine. Juuri tuon sormustarjottimen vieressä oli kirja, kauniisti sidottu nelitaitteinen teos, jonka selustassa ja reunoissa oli paljon hienoja kultakuvioita ja jonka raskaita nahkakansia liittivät toisiinsa kullatut soljet. Näytti siltä kuin joku olisi äsken heittänyt kirjan huolimattomasti pöydälle.
Mutta Ayscough kiinnitti tuskin ollenkaan huomiota kirjaan; hänen silmänsä olivat luodut tarjottimella oleviin sormuksiin, ja sitten hän vilkaisi Lauristonin sormuksiin.
"Hm", hän virkkoi sitten. "Omituista, että teillä on juuri samanlaiset sormukset kuin nuo tuolla, nuori mies. Eikö olekin?"
"Mitä tarkoitatte?" kysyi Lauriston kovasti punastuen, "Ettehän vain luule —"
"En luule mitään — nyt vielä", vastasi salapoliisi tyynesti. "Mutta teidän on jäätävä tänne minun kanssani, kunnes saan selville enemmän. Tulkaa ovelle — meidän on saatava tänne apua."
Lauriston huomasi, ettei ollut muuta keinoa kuin totella, ja hän seurasi Ayscoughia katuovelle. Salapoliisi avasi sen, katseli ulos ja odotettuaan joitakin minuutteja viittasi luokseen poliisin, joka sattui kulkemaan ohitse. Kun Ayscough oli kuiskannut hänelle pari sanaa, lähti poliisi pois, ja Ayscough viittasi Lauristonia palaamaan myymälään.