"Älkää kysykö minulta, herra Purdie" virkkoi Melky. "En tiedä mitä pitäisi sanoa. Tuntuu aivan siltä kuin nuo miehet olisivat menneet Levendalen taloon. Mutta kenellä muulla miehellä kuin Levendalella olisi ollut sinne avain? Yhä vain lisää salaperäisiä tapauksia — ja eikö niitä jo ole kylliksi ennestään? Jollei nyt herra Ayscough olisi lähtenyt pois —"
"Kuulkaahan", sanoi Purdie tehden pikaisesti päätöksen, "minä lähden sinne. Tahdon tietää, mitä tämä merkitsee — menen ottamaan siitä selvää. Teidän hyvät naiset, on paras mennä kotiin. Jos te toiset viitsitte tulla Sussex-aukion kulmaan, niin tulkaa mukaan. Mutta minä menen yksin sisään Levendalen taloon. Saan varmasti jotakin selville."
Hän ei sanonut muuta. Vasta Zillahin ja rouva Goldmarkin lähdettyä kotiin päin ja hänen tultuaan molempien toveriensa kanssa poikkikadulle, joka johti Sussex-aukiolle, hän äkkiä pysähtyi ja puhutteli heitä. "Minulla on aivan erikoinen syy, jonka vuoksi tahdon mennä sinne yksin", hän sanoi. "Mitään vaaraa ei ole — uskokaa minua. Mutta jos en ole luonanne taas noin neljännestunnin kuluttua, voitte tulla kysymään minua. Käsitykseni on, että tapaan Levendalen siellä. Ja - niin kuin tiedät Andie — minähän tunnen Levendalen."
Hän jätti heidät seisomaan ulkonevan pylväskäytävän varjoon, meni suoraan Levendalen paraatiovelle ja soitti kelloa. Mistään akkunasta ei näkynyt valoa. Jossakin kaukana talon sisällä hän kuuli kellon soivan. Ja äkkiä seisoessaan siinä odottaen ja kuunnellen hän erotti äänen, joka tuli juuri hänen läheltään, ja huomasi, että ovessa oli pieni ristikko-akkuna, jonka lävitse katselivat eräät kasvot.
"Kuka siellä on?" kuului kuiskattavan.
"John Purdie, joka haluaa tavata herra Levendalea", hän vastasi heti,
Ovi avautui samassa ja sulkeutui yhtä äkkiä Purdien päästyä sisään Kuului sähkönappulan raksahdus ja lamppuun syttyi tuli, jonka valossa Purdie hämmästyksekseen näki erään miehen seisovan vieressään. Tämä hymyili hänelle kummallisesti ja vältellen. Hän ei ollut ja samalla kuitenkin oli Levendale.
"Laupias taivas!" huudahti Purdie, "Eihän se ole —-"
"Kyllä", sanoi Levendale säveästi. "On vainkin. No niin, Purdie, tulkaa tänne."
Purdie meni Levendalen jälessä pieneen huoneeseen käytävän oikealle puolelle. Keskelle siirretyllä pöydällä näkyi varjostimella peitetyn lampun valossa jätteitä kylmästä, ilmeisestikin aivan tilapäisesti laaditusta ateriasta. Kaksi miestä näkyi olleen syömässä, mutta Levendale oli yksin nyt. Hän hymyili vieraalleen taas omituisella tavalla ja viittasi ensin tuoliin ja sitten viinikarahviin.