"No?" sanoi Ayscough.
Yada kääntyi äkkiä tuolillaan ja antoi katseensa hitaasti siirtyä pöydän toisella puolella istuvista miehistä yhdestä toiseen. Hänen silmänsä olivat kylmät, rohkeat ja puolittain uhkamieliset ja siirtyivät kasvoista toisiin sellaisella tavalla, että saattoi selvästi huomata kaikkien olevan tuntemattomia hänelle. Vasta Melky Rubinsteinin valppaat piirteet nähdessään Yada kumarsi vähän ja kääntyi sitten taas Ayscoughin puoleen.
"Kuka näistä herroista on timantin omistaja?" hän kysyi tyynesti. "Kuka taas on kadottanut kahdeksankymmentätuhatta puntaa? Sen haluaisin tietää, ennenkuin puhun lisää."
Sen hiljaisuuden, aikana, joka seurasi Ayscoughin ilmeistä neuvottomuutta, oliko tuohon kysymykseen vastattava suoraan, Levendalelta pääsi kimeä ja puolittain ärtynyt huudahdus.
"Taivaan nimessä", hän sanoi, "kuka tämä nuori mies on? Mitä hän tietää timantista ja rahoista?"
Yada kääntyi katsomaan kysyjää, hymyili sitten heti, työnsi kätensä povitaskunsa ja veti esiin nimikorttikotelonsa. Kohteliaasti kumartaen hän ojensi kortin Levendalelle.
"Sallikaa minun, sir", hän sanoi säyseästi. "Nimikorttini. Mitä muuhun tulee, ehkä tämä herra salapoliisi suvaitsee selittää sen teille."
"Asia on tällainen, herra Levendale", sanoi Ayscough. "Eräältä yliopistokolleegion sairaalan nuoremmalta lääkäriltä tohtori Pitteryltä kuulin, että herra Yada oli noiden molempain kiinalaisten opintotoveri ja jossakin määrin heidän tuttavansakin. Tämän kuultuani lähdin eilisiltana herra Yadan luokse kysymään muutamia seikkoja. Ja tietysti minun oli kerrottava hänelle kadoksissa olevista arvoesineistä — vaikka ne asiathan ovat nyt kaikille tuttuja sanomalehdistä. Ja — mitä muuta te nyt tiedätte, herra Yada?"
Mutta Yada katseli Levendalea, joka puolestaan tarkasteli yhtä kiinteästi Yadaa. Toiset huoneessa olijat tuijottivat näihin kahteen ikään kuin vaistomaisesti aavistaen, että tästä hetkestä asiat ratkaistaisiin Levendalen ja Yadan välillä eikä Yadan ja Ayscoughin. Edelliset kaksi tarkastelivat toinen toistaan ja ikään kuin punnitsivat toinen toisensa arvoa — ja niin tyyniltä kuin heidän kasvonsa näyttivätkin, saattoi selvästi huomata kummankin jännityksellä odottavan, mitä toinen ensiksi tekisi.
Levendale puhui ensin aivan kuin hän ja nuori japanilainen olisivat olleet ainoat henkilöt huoneessa ja kuin ei mikään muu olisi mitään merkinnyt. Hän kumartui eteenpäin lähemmäksi Yadaa.