Sitten hän lähti ja toiset vaipuivat niin syvästi pohtimaan hänen ilmaisemiaan uutisia, ettei kukaan huomannut Melky Rubinsteinin hiipivän pois nurkastaan ja pujahtaneen hiljaa ulos ovesta juuri ennen kuin Yada sai viimeisen hansikkaannappinsa kiinni.

XXXVI

PILMANSEYN TEEHUONEET

Vain tuntia myöhemmin, neljännestä vailla yksi, Purdie ja Lauriston astuivat vuokra-ajurin rattailta Tottenham Court -tien pohjoispäässä ja kävelivät sitten eteenpäin vilkasliikkeisen valtaväylän oikeaa puolta, pysytellen ulkonaisesti huolettoman näköisinä, mutta samalla valppaasti pitäen silmällä, milloin saisivat ensimmäisen vilahduksen sovitusta kohtauspaikasta. Mutta Pilmanseyn teehuoneita ei tarvinnut erityisesti etsiä. Suurten uudenaikaisten rakennusten, pääasiassa huonekalu- ja verhoilijaliikkeiden välissä, oli siellä siihen aikaan ryhmä vanhoja rakennuksia, jotka olivat lontoolaisiksikin taloiksi vanhanaikaisen näköisiä. Ne olivat selvästikin peräisin kahdeksannentoista vuosisadan alkupuolelta, punaisista tiili kivistä rakennettuja taloja, joiden julkisivuissa oli kapeat akkunat ja korkeissa viettävissä katoissa niinikään akkunat. Muutamat niistä olivat jo tuomitut heti purettaviksi, asukkaat oli toimitettu pois, vara-aitauksia oli rakennettu suojelemaan ohikulkijoita putoavalta rappaukselta, ja luhistuville seinille kiinnitetyissä julistuksissa ja ilmoituslipuissa tehtiin tiettäväksi, että liikettä jatkettiin entiseen tapaan jossakin toisessa tarkemmin mainitussa paikassa. Mutta Pilmanseyn teetalo oli toistaiseksi paikallaan, ja toverukset näkivät, että ihmisiä meni sinne sisään ja tuli ulos aavistamatta mitään siitä, että ennen iltaa heidän suosittu oleskelupaikkansa, jossa he nauttivat kevyen päiväateriansa, saavuttaisi sellaisen maineen ja kuuluisuuden, että sitä ei olisi laisinkaan voinut arvata sen tavallisesta ja jokapäiväisestä ulkomuodosta.

"Erinomainen esimerkki sen vanhan väitteen totuudesta, että ei koskaan pitäisi arvostella ulkomuodon mukaan, Andie veikkoseni!" huomautti Purdie heidän luotuaan pikaisen yleissilmäyksen ympäristöönsä. "Kuka voisi kuvitella, että rikoksia, pimeitä salaisuuksia ja kaikenlaista muuta tuollaista olisi kätkettynä tällaiseen paikkaan — teen ja leivosten, maidon ja pannukakkujen mahdollisuuksien taakse… Tämä Lontoo on kummallista maailmaa — koskaan ei tiedä, mitä on tuon vähäisen pienoismaailman pikku palasen takana. Mutta menkäämme katsomaan, miltä sisällä näyttää."

Ensimmäiseksi sisään astuessaan he huomasivat alakerroksen huoneessa New Scotland Yardin miehen, joka yhdessä toisen, hyvin tavallisen näköisen henkilön kanssa istui pienen pöydän ääressä heti sisäänkäytävän vieressä ja nautti mukavassa asennossa kahvia lihavoileipäin kanssa. Hän vilkaisi molempiin nuoriin miehiin aivan kuin hän ei olisi koskaan heitä nähnyt. He myöskin säilyttivät välinpitämättömän ilmeensä täysin uskottavasti, joskaan ei niin helposti ja harjaantuneesti kuin salapoliisi, ja menivät peremmäksi huomaten samalla Levendalen ja Stephen Purvisin, jotka olivat löytäneet itselleen mukavan pöydän rauhallisessa nurkassa huoneen keskimailla. He eivät myöskään osoittaneet mitenkään tuntevansa vastatulleita. Purdie astui heidän ohitseen toverinsa seuraamana erään vapaana olevan pöydän luokse, jonka ääreen kehoitti häntä istuutumaan.

"Tutustukaamme hieman ympäristöön", kuiskasi hän heidän asettuessaan paikoilleen. "Tämähän näyttää yhtä viattomalta ja jokapäiväiseltä sisältä kuin se on ulkoakin, Andie. Mutta käytä silmiäsi — tämän pitäisi tuottaa sinulle hyvää tekstiä."

Lauriston katseli ympärilleen. Huone, jossa he istuivat, oli pitkä ja matalakattoinen ja ulottui ulko-ovelta perällä olevaan jonkinlaiseen tarjoilupöytään. Sen takana oli pienempi huone, jota nähtävästi käytettiin varastona ja tarjoilutarkoituksiin. Suuren huoneen tarjoilupöydällä oli esillä ruokavaroja: reisipaistin viipaleita, liikkiötä, kieltä, leipää, kakkuja, makeisia. Sen takana seisoi kaksi miestä, jotka katselijoiden oli helppo arvata liikkeen omistajiksi. Nuoria siistin näköisiä mustapukuisia naisia, joilla oli valkoiset esiliinat ja pikku myssyt, liikkui nopeasti tämän tarjoilupöydän ja kahvilavieraitten välillä. Mitä näihin vieraisiin tuli, olivat he kumpaakin sukupuolta ja suurin osa heistä nuoria. Pilmanseylla ei tupakanpoltto näyttänyt olevan kielletty — sakeita sinisiä savupilviä kohosi monista paperosseista, ja turkkilaisen tupakan haju sekaantui vasta jauhetun kahvin tuoksuun. Selvästikin oli Pilmanseyn teehuone sellainen paikka, jossa voi saada hyvän voileivän, hyvää teetä ja kahvia, polttaa paperossin, pari ja viettää mukavasti tunnin pakinoimalla vapaasti ystävänsä kanssa aamun ja iltapäivän työn välillä.

Mutta Lauristonin huomio oli kokonaan kiintynyt niihin kahteen mieheen, jotka seisoivat tarjoilupöydän takaa valvoen ja ohjaten näppäriä apulaisiaan. Viekkaita, liukaskielisiä ja petollisia miehiä — sellaisiksi oli Mori Yada heidät kuvannut. Lauriston yhtyi ajatuksissaan heti japanilaisen mielipiteeseen ensimmäisen vaikutelman nojalla. He olivat keski-ikäisiä, lihavia miehiä, jotka saattoivat olla ja mahdollisesti olivatkin kaksoisia, käyttivät kumpikin poskipartaa, hyviä liinavaatteita ja mustia kaulanauhoja — he olisivat voineet olla vahvoja, hyvin kunnioitettavia hovimestareita. Kumpikin oli ilman takkia, kummallakin oli moitteettoman puhdas liinaesiliina, kumpikin käytteli leikkuuveistä ja haarukkaa, kumpikin viilteli silava- tai kieli- tai häränlihaviipaleita, kumpikin osasi tässä puuhassaankin ollen seurata tarkkanäköisillä silmillään, mitä tapahtui suuressa tarjoiluhuoneessa. Tämä oli ilmeisestikin varakas vanha liike ja sen omistajat rikkaita miehiä. Lauristonia kummastutti se, että he voivat antautua pienimpäänkään vaaraan kätkemällä salaisen ooppiumiluolan jonnekin tähän vanhaan huoneustoonsa.

Heidän par'aikaa siinä tuumiskellessaan tuli eräs tarjoilijatar heidän luokseen. Lauriston, jolla sellaisissa asioissa oli nopeampi ymmärrys kuin Purdiella, tilasi kahvia ja voileipiä. Niitä odotellessaan hän sytytti paperossin ja tekeytyi huolettoman näköiseksi, vaikka hän sisimmässään olikin hyvin kiihtynyt.