"Tuntuu aivan siltä kuin odotettaisiin räjähdystä", kuiskasi hän
Purdielle. "En vieläkään oikein ymmärrä, mitä tulee tapahtumaan."
"Tuossa on ainakin Ayscough", sanoi Purdie. "Hän on juuri sen näköinen kuin ei mitään olisi tekeillä."
Ayscough, jolla oli mukanaan toinen mies, meni huolettoman näköisenä huoneen poikki. Hän sivuutti New Scotland Yardin miehen silmääkään räpäyttämättä, ei näyttänyt laisinkaan tuntevan Lauristonia eikä Stephen Purvisia, katseli täysin vieraasti Purdieta ja Lauristonia ja ja ohjasi toverinsa kahden nurkassa olevan vapaan paikan luokse. Tuskin he ennättivät istuutua sinne, kun sisään tuli vanha herra Killick John Purvisin ja Guylerin kanssa ja asettui tyynesti huoneen keskellä olevan pöydän ääreen. Lauriston tuumiskeli itsekseen, että tässä nyt oli yksitoista miestä salaisen sopimuksen mukaan saapuneina — ja varmasti oli huoneessa vielä enemmänkin sellaisia, vaikka hän ei heitä tuntenut.
"Mutta missä Melky Rubinstein on?" hän kuiskasi äkkiä. "Olisinpa tosiaankin uskonut hänen saapuvan paikalle — hänhän on niin innokkaasti koettanut selvittää tätä asiaa."
"Nyt on vielä aikaa", vastasi Purdie. "Kello ei ole aivan yhtä vielä. En myöskään näe täällä japanilaista. Mutta tässä tulee komisarjus — siviilivaatteissa."
Poliisikomisarjus saapui erään miehen kanssa, jota eivät Purdie ja Lauriston olleet ennen nähneet. Hän oli rauhallisen näköinen hyvin puettu mies, jonka olemuksessa ilmeni selvä ylemmyyden ja arvovallan leima. He astuivat huoneen poikki lähellä tarjoilupöytää sijaitsevan pöydän luokse, tilasivat kahvia ja sytyttivät paperossit. Molemmat nuoret skotlantilaiset, jotka katselivat heitä tarkoin, huomasivat heidän visusti tutkivan ympäristöään aivan kuin päästäkseen selville voimainsa vahvuudesta. Lauristonin syödessä toista voileipäänsä poliisikomisarjus nousi äkkiä, meni tyynesti tarjoilupöydän luokse, kumartui sen ylitse ja puhui jotakin toisen sen takana seisovan valkoesiliinaisen miehen kanssa.
"Peli on alkanut", kuiskasi Lauriston. "Katsohan tuonne!"
Mutta Purdien silmät olivat jo luodut Pilmanseyn veljeksiin, jotka hän tiesi tärkeiksi näyttelijöiksi nyt alkavassa näytelmässä. Se heistä, joka oli vähän pitempi ja harmaampi kuin toinen, kumartui eteenpäin poliisikomisarjuksen puoleen ja oli ilmeisestikin hyvin hämmästynyt siitä, mitä hänelle sanottiin, sillä hän säpsähti, vilkaisi kysyvästi puhuttelijaansa, vaihtoi kiireesti sanan pari hänen kanssaan ja kääntyi sitten veljensä puoleen. Silmänräpäyksessä he kumpikin laskivat käsistään suuret veitsensä ja haarukkansa, lähtivät tarjoilupöytänsä takaa ja viittasivat poliisikomisarjusta seuraamaan heitä suuren salin perällä olevaan huoneeseen. Poliisikomisarjus puolestaan antoi pelkällä katseella merkin Ayscoughille ja tämä taas viittasi toisia asianosaisia mukaansa.
"Kas niin", sanoi Purdie. "Lähtekäämme kuulemaan, mitä tästä tulee."
Teehuoneuston omistajat olivat vieneet poliisikomisarjuksen ja hänen seurassaan olevan miehen erääseen yksityisasunnon näköiseen huoneeseen. Lauristonin ja Purdien tullessa sisään Pilmanseyt seisoivat takan edessä olevalla matolla vieretysten kumpikin hyvin hämmästyneen näköisinä tuijottaen asiapaperiin, jota poliisikomisarjus heille näytti. He nostivat katseensa siitä ja vilkaisivat tuskastuneen näköisinä toisiin miehiin, joita saapui tyynesti ja ryhmittyi odottavan näköisinä huoneeseen.