IX
KENEN NE SORMUKSET OLIVAT?
Kiinnittämättä laisinkaan huomiota, siihen, että Melky, joka näytti aivan kuin istuvan tulisilla hiilillä, koetti kuiskata joitakin neuvoja, Lauriston nousi heti seisomaan ja astui todistajain aitioon. Yleisön paikoilla istuvat naiset vilkaisivat häneen ihaillen ja uteliaasti — noin kaunis nuorukainen, kuiskasi eräs hentomielinen nainen, on käynyt vanhan herra Multeniuksen tapaisen miesparan kimppuun. Ja jokainen muu oikeuden puheenjohtajasta sanomalehtien uutishankkijaan asti, joka alkoi uskoa saavansa tänä aamuna sittenkin hyvän uutisen, tarkasteli häntä kiinteästi. Tässä oli kuitenkin se todistaja, joka oli löytänyt panttilainaajan ruumiina.
Lauriston, vähän punastuneena jouduttuaan näin suuren mielenkiinnon esineeksi, vastasi alkukysymyksiin sujuvasti ja viivyttelemättä. Hänen nimensä oli Andrew Carruthers Lauriston. Iältään hän oli melkein kaksikymmentä kaksi vuotta. Hän oli syntyisin Peeblesistä Skotlannista — jo manalle menneen Andrew Lauristonin ainoa poika. Hänen isänsä oli vapaakirkollinen pappi. Hänen äitinsäkin oli kuollut. Hän itse oli tullut Lontooseen noin kaksi vuotta sitten — heti äitinsä kuoleman jälkeen. Viimeksi kuluneina viikkoina hän oli asunut rouva Flitwickin luona Star-kadulla — se oli nyt hänen nykyinen osoitteensa. Hän oli kirjailija — kirjoitti kertomuksia ja novelleja. Hän oli kuullut kaikkien äskeisten todistajain lausunnot, myöskin viimeisen, herra Hollinshawin. Kaikki, mitä tämä oli sanonut, oli totta. Oli aivan totta, että hän oli mennyt Multeniuksen panttitoimistoon noin puoli kuusi edellisenä iltapäivänä omalle asialleen. Hän oli kurkistanut sisään sekä molemmista ovista että akkunasta ennenkuin astui toimistoon. Hän halusi tietää kuka oli myymälässä, herra Multeniusko vai hänen tyttärentyttärensä. Ja siihen oli hyvinkin yksinkertainen syy: hän ei ollut koskaan suorittanut asioitaan herra Multeniuksen kanssa, ei ollut tietääkseen häntä edes nähnytkään, mutta hän oli aikaisemmin tehnyt kauppaa neiti Wildrosen kanssa ja toivoi, mikäli mahdollista, saavansa selvittää asiansa nytkin hänen kanssaan. Hän ei tosiaankaan nähnyt myymälässä ketään kurkistaessaan sisään sekä akkunasta että ovenruudusta. Sen vuoksi hän kiersi panttitoimistoon sivukäytävästä.
Kaikki tämä saatiin kuulla vastauksina puheenjohtajan esittämiin kysymyksiin, joka nyt vaikeni ja vilkaisi Lauristoniin jokseenkin ystävällisesti. "Epäilemättä olette jo selvillä siitä, että teidän eilisiltainen käyntinne panttitoimistossa näyttää tai voi ainakin näyttää jonkin verran epäilyttävältä muutamien asianhaarain vuoksi", hän virkkoi. "Tahtoisitteko nyt kertoa oikeusistuimelle omalla tavallanne täsmälleen, mitä tapahtui ja mitä huomasitte astuttuanne sisään panttitoimistoon?"
"Sitä juuri toivonkin", vastasi Lauriston halukkaasti. "Olen jo kertonutkin sen useammin kuin kerran poliisille ja herra Multeniuksen omaisille — kerron sen vieläkin niin selvästi ja lyhyesti kuin voin. Menin erääseen panttiosastoon, joka oli ensimmäisenä sivuoven vieressä. En nähnyt ketään, en kuullut ketään. Koputin myymäläpöytään — kukaan ei tullut. Silloin kurkistin toisen osaston kautta taempana olevaan asuinhuoneeseen, jonka ovi oli selällään. Näin heti vanhan miehen, jonka otaksuin herra Multeniukseksi. Hän makasi lattialla — jalat olivat avonaiseen oveen päin ja pää takkamatolla lähellä tuliristikkoa. Hyppäsin silloin heti myymäläpöydän ylitse ja menin asuinhuoneeseen. Paikalla huomasin hänet kuolleeksi ja melkein heti kiirehdin ulko-ovelle hakeakseni apua. Ovella törmäsin herra Ayscoughiin, joka oli juuri tulossa sisään minun avatessani ovea. Kerroin hänelle heti löydöstäni. Siinä on avoimesti kerrottuna kaikki mitä tiedän asiasta."
"Ettekö kuullut kenenkään liikkuvan myymälän sisällä tai lähistöllä silloin, kun te astuitte sisään?" kysyi ruumiintarkastaja.
"En kuullut mitään", Lauriston vastasi. "Siellä vallitsi täysi hiljaisuus."
"Minkä vuoksi menitte sinne?"
"Lainaamaan rahaa kahta sormusta vastaan."