Melky veti taskustaan kauniin kultakellon ja vilkaisi siihen.
"Nyt on päivällisen aika", hän sanoi. "Tulkaa mukanani rouva Goldmarkin luokse haukkaamaan muutamia suupaloja. Syödessämme sanon teille, mitä on tehtävä. Mietin asioita perin pohjin sillä välin kun tuo Parminter rääkkäsi Zillah parkaa, ja hiivatti sentään, teillä ei olen nyt muuta mahdollisuutta kuin yksi ainoa, ja siihen teidän on käytävä käsiksi heti! Tulkaa vain Praed-kadulle — älkää välittäkö siitä, vaikka tuo ukkeli takanamme kuljeskeleekin kuin mikäkin varjo. Minä kykenen pääsemään hänestä voitolle yhtä helposti kuin voisin myödä hänen kellonsa! Tarvittaisiin kaikki Lontoon salapoliisit saattamaan minut ymmälle, jos vain haluaisin."
Viiden minuutin kuluttua he saapuivat rouva Goldmarkin ruokalaan. Melky, joka tunsi huoneuston täydellisesti, opasti Lauristonin erääseen sisähuoneeseen sellaiseen nurkkaan, jossa saattoi olla verrattain hyvässä rauhassa, ja kutsui tarjoilijattaren. Vasta sitten, kun he olivat päässeet ateriansa puoliväliin, hän viittasi mielessään olevaan asiaan. Hän kumartui aivan lähelle Lauristonia ja alkoi puhella.
"Herra!" hän kuiskasi. "Mistä te olette kotoisin?"
"Peeblesistä", vastasi Lauriston. "Kuulitte kai minun mainitsevan sen oikeussalissa."
"En ole käynyt koulua", virkkoi Melky. "Minulla ei ole mitään muuta aavistusta siitä, missä Peebles, on paitsi että se on Skotlannissa. Onko se kaukana siellä, tai missä se on?"
"Ei kaukana rajalta", vastasi Lauriston.
"Sinne pääsee siis muutamissa tunneissa, jos oikein arvaan", sanoi Melky. "Pääsettekö? Sepä hyvä, herra noudattakaa siis minun vihjaustani ja lähtekää sinne! Lähtekää sinne nopeasti."
Lauriston laski kädestään veitsensä ja haarukkansa ja jäi tuijottamaan
Melkyä.
"Minkä ihmeen vuoksi?" hän huudahti.