John Purdie, joka oli jo havainnut isäntänsä yhtä mieltäkiinnittäväksi kuin huvittavaksikin henkilöksi, kuunteli tarkoin Melkyn kertoessa hänelle Lauristonin teoista ja seikkailuista siitä hetkestä lähtien, jolloin hän oli mennyt panttaamaan kelloaan Multeniuksen liikkeeseen, siihen asti, jolloin hän oli Melkyn ehdotuksesta lähtenyt salaa ja kiireesti Peeblesiin. Melky ei unohtanut ainoaakaan yksityisseikkaa. Hän kertoi tarkoin jokaisesta tärkeästä kohdasta ja pani erikoisen painon ruumiintarkastajan kuulustelussa sattuneisiin seikkoihin. Lopuksi hän vetosi luottavasti puhetoveriinsa.
"Ja nyt kysyn teiltä, herra — avomielisesti!" päätti Melky. "Olisinko voinut neuvoa häntä paremmin kuin neuvoin? Eikö hänen ollut parempi lähteä sinne missä voi hankkia todistajan puolestaan kuin antautua vaaraan tulla vangituksi ja suljetuksi sellaiseen paikkaan, missä hän ei voisi tehdä mitään omaksi hyväkseen. Mitä nyt sanotte, herra Purdie?"
"Aivan niin", myönsi Purdie mietittyään vielä vähän aikaa. "Luulen teidän menetelleen oikein. Epäilemättä hän voi saada käsiinsä joitakin vanhoja peeblesiläisiä ystäviä, jotka voivat varmasti muistaa hänen äitinsä omistaneen nuo kaksi sormusta. Mutta teidän täytyy muistaa eräs asia. Sanotte poliisin vartioineen häntä eilisestä iltapäivästä lähtien. No niin, kun he huomaavat hänen paenneen, pitävät he sitä raskaana ja hyvin todennäköisenä rikollisuuden todisteena. He tulevat väittämään hänen paenneen tuomiota!"
"Ei se haittaa, herra, jos Lauriston palaa mukanaan syyttömyyden todistus", huomautti Melky.
"Niin — mutta he eivät odota sitä", virkkoi Purdie. "He varmasti kohottavat oikean takaa-ajohuudon hänen lähdettyään. Hän ei ole sitä lajia, josta voisi erehtyä tai joka voisi jäädä huomaamatta — jollei hän ole aika lailla muuttunut näinä parina vuonna — hän on aina ollut komea poika."
"Niin on nytkin", huomautti Melky, "niin on nytkin".
"No niin", jatkoi Purdie. "Tahtoisin nyt tehdä teille erään ehdotuksen. Minusta näyttää nyt viisaimmalta teidän ja minun lähteä suoraa päätä poliisiviranomaisten, luokse ja kertoa heille peittelemättä Lauristonin matkustaneen hankkimaan todistuksia siitä, että nuo sormukset todella olivat hänen, ja että hän palaa päivän parin kuluttua sen todistuksen keralla. Se luultavasti tyydyttää heitä — toivoakseni minä voin vielä lisätä yhden seikan, joka auttaa lisäksi. Me emme halua sellaisten ajatusten pääsevän valtaan, että nuorukainen on lähtenyt mieluummin pakoon kuin alistunut mahdollisesti häneen kohdistuvaan syytteeseen murhasta, ymmärrättehän!"
"Käsitän aivan teidän tarkoituksenne, herra, aivan täsmälleen", myönsi Melky. "Minä yhdyn teihin! Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Tietysti ei ole laisinkaan välttämätöntä mainita poliisille tarkemmin minne hän on lähtenyt — vai mitä?"
"Ei suinkaan!" sanoi Purdie. "Mutta minä ilmoitan heille meneväni takuuseen hänen palaamisestaan. Sovitteko te molemmat keskenänne siitä, millä tavoin pääsette yhteyteen toistenne kanssa?"
"Sovimme", vastasi Melky. "Jos jotakin erikoista tapahtuu näinä parina ensimmäisenä päivänä, on minun määrä sähköttää hänelle postitoimistoon Peeblesiin. Jos hän löytää mitä haluaa, sähköttää hän minulle heti paikalla."