"Sitten sopii Great Western-hotelli Praed-kadun päässä", virkkoi Melky. "Se sopii teidän kaltaisellenne nuorelle herralle ihan oivasti. Ja te olette aivan likellä."
"Tulkaa siis kanssani", virkkoi Purdie. "Ja sitten poliisilaitokselle."
Keskusteltuaan puoli tuntia yksityisesti poliisiviranomaisten kanssa Purdien onnistui saada heidät ymmärtämään muutamia seikkoja uudessa valossa. He alkoivat katsella asioita toisin. Tässä oli varakas nuori skotlantilainen tehtailija, taatussa yhteiskunnallisessa asemassa oleva henkilö, joka voi mennä takuuseen Andrew Lauristonin puolesta useammassa kuin yhdessä suhteessa, joka oli tuntenut hänet lapsuudesta asti ja luotti täydellisesti häneen ja hänen sanaansa, sekä oli vakuutettu siitä, että tultaisiin ehdottoman varmasti huomaamaan todeksi se, mitä Lauristen oli sanonut sormuksista ja Daniel Multeniuksen löytämisestä. He suostuivat mielellään luopumaan enemmistä toimenpiteistä Lauristonin suhteen, kunnes hän palaisi — ja Purdie huomasi pakostakin hymyillen, että he nimenomaan välttivät kyselemästä minne hän oli lähtenyt. Hän palasi tuosta keskustelutilaisuudesta Ayscoughin saattaessa häntä, ja ulkopuolella odotteleva Melky huomasi asiain luistaneen hyvin.
"Ehkäpä hyväntahtoisesti ilmoitatte minulle täkäläisen osoitteenne, herra Purdie", virkkoi Ayscough. "Mahdollisesti esiintyy asianhaaroja, joista tahtoisin ilmoittaa teille."
"Great Western-hotelli", sanoi Purdie. "Asun siellä, kunnes Lauriston on palannut ja tämä asia on täysin selvitetty, mikäli se häntä koskee. Tulkaa sinne, jos haluatte tavata minua. Hyvä on", hän jatkoi kävellessään Melkyn kanssa pois poliisiasemalta. "He hyväksyivät minun takuuni eivätkä tee mitään, ennenkuin Lauriston palaa. No niin, te tunnette tämän seudun, minä en — neuvokaa minulle tie Sussex-aukiolle — menen nyt heti tervehtimään Levendalea."
John Purdiella oli kaksinkertainen syy mennä tervehtimään herra Spencer Levendalea. Hän oli Melkylle maininnut, että Levendale heidän tavatessaan ylänkömailla oli ollut leski, jolla oli mukanaan lapsensa ja näiden kotiopettajatar. Mutta hän ei ollut kertonut rakastuneensa kotiopettajattareen eikä sitä, että yhtenä syynä hänen Lontooseen tuloonsa juuri silloin oli ollut uudistaa tuttavuutensa hänen kanssaan. Pääasiassa tätä kotiopettajatarta hän ajatteli seisoessaan Sussex-aukion varrella olevan suuren talon portailla — ehkäpä hän muutaman minuutin kuluttua tapaisi hänet jälleen.
Mutta Purdien ei onnistunut sinä päivänä nähdä herra Spencer Levendalea eikä sievää kotiopettajatarta. Palvelija ilmoitti herra Levendalen olevan asioilla kaupungilla ja syövän ulkona sinä iltana, neiti Bennet taas oli vienyt molemmat lapset Hounslowiin tervehtimään erästä heidän sukulaistaan eikä palaisi, ennenkuin myöhään illalla. Purdie siis kirjoitti vain lyijykynällä lontoolaisen osoitteensa nimikortteihinsa, jätti yhden sekä herra Levendalelle että neiti Bennetille ja palasi hotelliinsa, jonne asettui odottelemaan tapausten kehittymistä. Hän vietti illan lukemalla Daniel Multeniuksen jutun selostuksia — useammassa kuin yhdessä lehdessä ne olivat erittäin täydelliset ja seikkaperäiset, eikä hänen tarvinnut paljonkaan ponnistaa nopeaa käsityskykyään tullakseen vakuutetuksi siitä, että hänen vanha koulutoverinsa oli selvästi vaarassa, ellei hänen onnistuisi todistaa sormuksia omikseen.
Seuraavana aamuna hän oli juuri lopettanut aamiaisensa ja aikoi lähteä Melky Rubinsteinin luokse kuullakseen, oliko Lauriston ilmoittanut mitään itsestään, kun tarjoilija toi hänelle Ayscoughin nimikortin ilmoittaen, että sen lähettäjä odotti tupakkahuoneessa. Purdie lähti heti sinne. Salapoliisi, joka näytti hyvin vakavalta ja miettiväiseltä, veti hänet syrjään erääseen turvalliseen nurkkaan.
"Yön aikana on sattunut kummallinen tapaus, herra Purdie", virkkoi Ayscough heidän jäätyään kahden kesken. "Ja minun käsitykseni mukaan se on yhteydessä tämän Multeniuksen jutun kanssa."
"Mikä se on?" kysyi Purdie.