"Kuinka paljon voitte lainata minulle?" hän kysyi. "Minkähän arvoinen se on?"
"Ei, se ei ole asiallista!" sanoi tyttö, "vaan — kuinka paljon haluatte lainata? Te ette taida olla tottunut panttaamaan esineitä?"
"En", vastasi Lauriston. "Tämä en ensimmäinen kerta. Voitteko — voitteko lainata minulle muutamia puntia?"
Tyttö otti kellon taas käteensä ja tutki sitä vielä kerran.
"Lainaan teille sitä vastaan kolme puntaa ja viisitoista shillingiä", hän sanoi äkkiä liikemiehen äänensävyllä. "Sopiiko?"
"Kiitoksia", vastasi Lauriston. "Se sopii mainiosti, olen hyvin kiitollinen. Luullakseni saan kellon takaisin milloin tahansa, vai kuinka?"
"Milloin vain tuotte rahat ja maksatte koron", vastasi tyttö. "Kahdentoista kuukauden ja seitsemän päivän kuluttua." Hän otti kynän ja alkoi täyttää paperikuittia. "Onko teillä jokin kuparikolikko?" hän kysyi sitten.
"Kuparirahaako!" virkkoi Lauriston. "Minkä vuoksi?"
"Tästä paperikuitista", vastasi tyttö. Sitten hän vilkaisi pikaisesti nuorukaiseen ja loi katseensa yhtä nopeasti alas. "Ei sillä ole väliä", hän sanoi sitten. "Minä lyhennän sen lainasta. Nimi ja osoite, olkaa hyvä."
Lauriston otti sitten paperikuitin ja sen pienen kasan kulta-, hopea- ja kuparirahoja, jonka tyttö antoi hänelle. Sitten hän empi vähäsen.