"Pidättehän huolta tuosta kellosta", hän sanoi äkkiä. "Se kuului, nähkääs, isälleni ennen."
Tyttö hymyili rauhoittavasti ja osoitti huoneen perällä olevaa raskasta rahakaappia.
"Meillä on tuolla kaikenlaista perheperintötavaraa", huomautti tyttö.
"Olkaa huoletta."
Lauriston kiitti häntä, nosti hattuaan ja kääntyi pois vastahakoisesti. Hän olisi mielellään keksinyt jonkin verukkeen voidakseen jäädä kauemmaksi — hän ei oikein tietänyt mistä syystä. Mutta hänen mieleensä ei juolahtanut minkäänlaista, ja niin hän lähti pois luoden vielä ovella katseen taakseen. Kaunis panttilainaajatar hymyili ja nyökkäsi päätään. Samassa oli Lauriston ulkona kadulla rahat taskussaan ja mielessään omituinen huojennuksen tunne, johon sekaantui myöskin hämmästystä. Sillä hän oli elänyt neljä edellistä päivää kahdella shillingillä — ja tuossa aivan hänen lähellään oli kaiken aikaa ollut paikka, jossa voi lainata helposti ja hyvin miellyttävällä tavalla.
Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli kiirehtiä asuntoonsa ja maksaa emännälleen. Hän oli tälle velkaa kuuden viikon vuokran, kymmenen shillingiä viikolta. Siihen menisi kolme puntaa hänen juuri saamistaan rahoista. Mutta hänelle jäisi sitten vieläkin neljätoista shillingiä elantoon — ja varmasti nuo odotetut kirjeet saapuisivat lähipostissa. Hän oli pyytänyt kustantajaa, joka oli ottanut häneltä kaksi lyhyttä kertomusta, lähettämään hänelle maksuosoituksen niistä ja kokemattomuudessaan hän oli odottanut näkevänsä niiden saapuvan paluupostissa. Niinikään hän oli luopunut kokonaan ylpeydestään ja kirjoittanut pitkän kirjeen vanhalle koulutoverilleen John Purdielle kauas Skotlantiin, selittänyt nykyisen tilanteensa ja pyytänyt häntä entisten aikain vuoksi lainaamaan hänelle jonkin verran rahaa, kunnes hän saisi valmiiksi ja myydyksi erään novellin, josta hänen vakaumuksensa mukaan tulisi oikea pieni kultakaivos. Hän tiesi, että John Purdie oli nyt varakas, nuori mies — isänsä seuraaja hyvässä liikkeessä. Lauriston oli vakuutettu siitä, että häneltä tulisi vastaus. Ja nyt hänellä oli rahaa siksi odotusajaksi, jonka kuluttua kirjeet saapuisivat — ja kun on elänyt neljä päivää kahdella shillingillä, tuntuu neljätoista shillingiä oikealta omaisuudelta. Elämä oli tosiaankin saanut ruusunpunaisen hohteen viime puolen tunnin aikana — ja kaikki johtui panttitoimistossa käynnistä.
Lauriston kiirehti takaisin Praed-katua, mutta hänen askeleensa pysähtyivät äkkiä. Hän huomasi vaistomaisesti kiiruhtavansa vanhanaikuisen ruokalan ohitse, josta tuli ruokahalua kiihoittava valmisteilla olevan ruuan tuoksu. Silloin hän muisti, ettei ollut syönyt mitään kahteenkymmeneenneljään tuntiin. Emännältään hän ei saanut mitään: siitä lähtien, kun hän oli muuttanut asumaan hänen luokseen, hän oli itse hankkinut ruokansa käyden muualla syömässä. Viimeiseen ateriaan, jonka hän oli nauttinut edellisenä iltana, oli kuulunut lasillinen maitoa ja kuivunut joskin kookas pannukakku, ja nyt hänellä oli kerrassaan sudennälkä. Vain kovalla tahdonponnistuksella hän sai itsensä pakotetuksi kulkemaan ruokapaikan sivu. Päästyään sen oven ohitse, hän suorastaan juoksi ja sujahdutti kolme kultaista punnanrahaa rouva Flitwickin käteen.
"Nämä selvittävät välimme tämän viikon loppuun asti, rouva Flitwick", hän virkkoi. "Pankaa kuitti minun huoneeseeni."
"Olen teille hyvin kiitollinen, herra Lauriston", vastasi emäntä. "Ja olen oikein pahoillani siitä, että teillä on ollut siitä niin paljon vaivaa, mutta —"
"Hyvä on, hyvä on — ei yhtään vaivaa — ei pienintäkään vaivaa", keskeytti Lauriston. "Uskokaa minua, se oli hyvin helppoa!"
Hän lähti taas nopeasti ulos ja meni tuttuun ruokapaikkaan. Hän oli vain kahdenkymmenenyhden ikäinen, hauskan näköinen nuorukainen, joka oli aivan viime päiviin asti saanut tyydyttää tervettä ruokahaluaan. Nyt hänestä tuntui, että jollei hän saisi ruokaa ja juomia, jotakin — hän ei oikein tietänyt mitä — tapahtuisi. Hän tiesi myöskin sen, että hänen äänensä oli hyvin heikko, kun hän mentyään ravintolaan ja vaivuttuaan istumaan erääseen pieneen komeroon, jollaisia huoneessa oli monta, pyysi tarjoilijattarelta ruokaa ja juomia, jota hän tosiaankin tarvitsi hyvin kipeästi. Ja hän oli syönyt lautasellisen kalaa ja kaksi keitettyä munaa sekä muutamia paksuja voileipiä ja juonut kokonaisen kannullisen teetä, ennen kuin kohotti katseensa tarkastellakseen ympäristöään. Mutta hän tunsi nyt olevansa tyydytetty, oikaisi selkänsä ja tarkasteli paikkaa, johon hän oli niin innokkaasti rientänyt. Ja samalla hän huomasi Melkyn.