Melky oli ilmeisesti juuri tullut tähän pikku ruokalaan. Ja selvästikin hänellä ei ollut kiire saada ruokaa tai juomaa. Hän oli pysähtynyt aivan oven luona olevan pöydän luokse, jonka ääressä istui liikkeen omistaja rouva Goldmark, lihava, sievän näköinen nuori nainen, jonka tummat, välähtelevät silmät vuorotellen pitivät silmällä tarjoilijattaria, vuorotellen hymyilivät, asiakkaille heidän tullessaan pöydän ääreen maksamaan laskujaan. Melky, jolla oli keikaroivan näköinen hattu toisella korvalla ja urheilijan takin mallisessa palttoossaan kukka koristuksena, lasketteli selvästikin kohteliaisuuksia rouva Goldmarkille hänen pöytäänsä nojaten. Rouva Goldmark työnsi häntä leikillisesti loitommalle ja kutsui tarjoilijan, jolta tilasi herra Rubinsteinille maukasta paistia. Kääntyessään tyytyväisesti hymyillen poispäin emännästä Melky huomasi Lauristonin ja lähti verkalleen hänen pöytänsä luokse.
"Saitteko pikku asianne järjestetyksi?" hän kysyi tuttavallisesti asettuen istumaan vastapäätä asuntotoveriaan ja kumartuen lähemmäksi häntä. "Tapasitteko vanhan herran myöntyväisenä?"
"En nähnyt häntä" vastasi Lauriston. "Siellä oli eräs nuori nainen."
"Serkkuni Zillah", virkkoi Melky. "Hän on kerrassaan nokkela tyttö, herra — hän on ukolle aivan rahakasan arvoinen — ymmärtää liikeasiat yhtä hyvin kuin vanhuskin. Ehkä ette uskoisikaan, hyvä herra", hän jatkoi pehmeällä, sopottelevalla äänellään, "mutta se tyttö on saanut oikein yliopistosivistyksen — se on totinen tosi. Daniel-vanhus otti hänet luokseen, kun hän oli aivan pienenä jäänyt orvoksi isästään ja äidistään, ja antoi hänelle — niin, sellaisen kasvatuksen, jollaisen olisin tahtonut mielelläni itse saada! Hän on kerrassaan hieno nainen — tuo Zillah — mutta pysyy kiintyneenä vanhaan myymälään — eikä vain puolittain!"
"Hän tuntuu olevan hyvin perillä liikeasioista", huomautti Lauriston sydämessään tyytyväisenä siitä, että oli nyt saanut tietää tuon kauniin panttilainaajattaren nimen. "Hän selvitti asiani pian."
"Se on veressä", virkkoi Melky lyhytsanaisesti. "Me puuhailemme kaikki tavalla tai toisella tuontapaisissa asioissa. No niin, meidän kesken, herra, mitä hän lainasi teille tuota kapinettanne vastaan?"
"Kolme puntaa ja viisitoista shillingiä", vastasi Lauriston.
"Niille paikoin sen arvioinkin", huomautti Melky päätään nyökäyttäen. Hän kumartui vähän lähemmäksi. "Ette suinkaan tahdo myydä panttikuittianne?" hän kysyi. "Annan teille pari puntaa siitä, jos suostutte ehdotukseeni."
"Näytätte kovin innokkaasti haluavan päästä kelloni omistajaksi", sanoi
Lauriston nauraen. "Ei, minä en suinkaan tahdo myydä panttikuittiani.
En millään, hinnalla haluaisi erota tuosta kellosta."
"No niin, jollei, niin ei", sanoi Melky. "Ja mitä tulee siihen, että haluan ostaa — niin se on ammattini. Minulla ei ole mitään säännöllistä liikettä — minä ostan ja myyn mitä vain sattuu olemaan tarjolla kulta- tai hopea-alalla. Ja koska te ette halua millään hinnalla luopua tuosta taskukellosta, niin sanon teille minkä arvoinen se on, niin vanha kuin se lieneekin. Viidentoista punnan!"