"Olisihan hän voinut lainata ne joltakin ystävältä", arveli Purdie.
"Ajattelin minäkin sitä", sanoi Ayscough. "Sehän tuntuu luonnolliselta. Mutta rouva Parslett sanoo, ettei heillä ollut ainoaakaan ystävää, jolta hän olisi voinut lainata sellaisen summan! Ei, herra Purdie, minun käsitykseni on se, että Parslett näki jonkun miehen menevän Multeniukselle ja lähtevän sieltä pois, että hän tunsi miehen, että hän meni ilmaisemaan hänelle olevansa selvillä jutusta, että mies antoi hänelle nuo rahat päästäkseen sillä hetkellä eroon hänestä ja päätti sitten myrkyttää hänet."
Purdie pohti tätä otaksumaa jonkun aikaa puhumatta mitään.
"No niin", hän virkkoi vihdoin, "jos asia on niin, silloin on kaksi asiaa varmasti totta — ensiksikin, että murhaaja on joku tässä lähistöllä asuva henkilö ja toiseksi, että hänellä on kokemusta myrkkyjen alalla."
"Aivan niin", myönsi Ayscough. "Se on totta. Sitä paitsi tulisi vielä eräs muu seikka varmaksi sen kautta — ystävänne Lauristonin viattomuus." Purdie hymyili.
"Sitä en ole koskaan epäillyt", hän virkkoi.
"En minäkään, näin meidän kesken sanoen", huomautti Ayscough vilpittömästi. "Sanoin virkatovereilleni, että omasta puolestani olin vakuutettu tuon nuorukaisen täydellisestä viattomuudesta ensimmäisestä hetkestä alkaen — ja minähän hänet ensimmäiseksi tapasin panttitoimistossa. Oli kerrassaan onneton seikka, että hän sattui olemaan siellä, ja surullinen yhteensattuma, että nuo hänen sormuksensa niin suuressa määrässä muistuttivat ukon tarjottimella olevia sormuksia — mutta en ole koskaan epäillyt häntä. Ei, herra Purdie, minun käsitykseni mukaan koko tämä juttu on paljon monimutkaisempi. Se ei ole mikään jokapäiväinen tapaus — joku hyökkäsi vanhan Daniel Multeniuksen kimppuun — joku! — jostakin erikoisesta syystä — ja siitä ei ole mikään helppo asia saada selkoa. Ja minä olen vakuutettu siitä, että tämä Parslettin juttu liittyy siihen — että Parslett myrkytettiin, koska hän tiesi liian paljon."
"Te sanotte, ettei tiedetä, mitä myrkkyä nimenomaan oli käytetty?" kysyi Purdie. "Jos sen tietäisi, voisi päästä vähän jäljille. Sillä jos se olisi jotakin hyvin harvinaista lajia, saisi siten selville, että kuka tahansa sen lieneekin laatinut, hän on erikoisesti tutkinut myrkkyjä."
"En tiedä sitä vielä", vastasi Ayscough. "Mutta", hän jatkoi nousten seisomaan, "jos viitsitte lähteä kanssani sairaalaan, voisimme saada tietää sen nyt. Pari heidän erikoista asiantuntijaansa on suorittanut tutkimuksen. Sinne on hyvin pieni matka."
Purdie lähti salapoliisin mukana astelemaan Praed-katua. Ennenkuin he pääsivät sairaalan ovelle asti, tuli eräs mies Ayscoughin luokse: tanakka, hyvinvoipa mies, jolla oli varovainen käytös ja valpas katse. Hänen silmänsä siirtyivät tarkastelevan näköisinä salapoliisista hänen seuralaiseensa. Hän näytti ymmärtävän, että Ayscough luotti Purdieen ja puhui sellaisella tavalla kuin ainakin henkilö, jolla on kerrottavana jotakin salaperäistä ja tärkeää.