"En koskaan", vastasi Zillah. "Asia on niin kuin Melky sanoo — ne ovat valmistetut jossakin erikoisessa tarkoituksessa."
"Ja teilläkö on sen vastapari, jätettynä ravintolaanne?" jatkoi Purdie kääntyen rouva Goldmarkin puoleen.
"Se on hyvin tuon näköinen", myönsi rouva Goldmark kiihtyneenä, "ja se on pöytälaatikossani! Sen pudotti eräälle pöydälle muutamana iltapäivänä mies, joka herra Rubinsteinin sanain mukaan oli juuri siirtomaissa oleskelleen näköinen. Ainakin löysi tarjoilijattareni Rosa sen juuri siitä, missä tuo herra oli istunut. Niin panin sen sitten syrjään, jotta hän saisi sen tullessaan hakemaan. Niin oli asia."
"Onko hän käynyt sen jälkeen?" kysyi Purdie.
"Hän ei ole kertaakaan ennen ollut ovieni sisäpuolella ennen sitä iltaa", vastasi rouva Goldmark juhlallisesti, "eikä kertaakaan sen jälkeen! Mutta minä säilytän hänelle kuuluvan esineen. Minun pöytälaatikossani se on!"
Purdie mietti hetkisen tätä uutta asiankäännettä.
"Nyt on siis kysymys seuraavasta", hän virkkoi sitten. "Onko mies, joka ilmeisestikin näyttää pudottaneen nuo molemmat napit, sama, joka toi kirjan tänne? Vai kävikö herra Multeniuksen luona täällä kaksi eri henkilöä sillä välin kun te olitte poissa, neiti Wildrose? Ja — kuka on tuo salaperäinen mies, joka pudotti kalvosinnapit, perin kallisarvoiset kapineet, joissa on oma salaperäinen merkkinsä? Hänen jälkiänsä on seurattava! Rouva Goldmark, voitteko tarkoin kuvailla häntä?"
Ennenkuin rouva Goldmark ennätti vastata, koputettiin ovelle. Zillah meni avaamaan ja palasi takaisin seurassaan keski-ikäinen, rauhallisen näköinen herra, jolla oli kultasankaiset silmälasit ja jonka hän esitti Purdielle herra Penniketinä, Daniel Multenius-vainajan lakimiehenä.