"Näinkö minä hänet!" huudahti rouva Goldmark. "Näettekö te minut, Zillah? Se on selväkin, että näin hänet — vaikka en koskaan ennen enkä koskaan sen jälkeen! Ja enkö minä muista hyvin kasvoja — ja enkö minä tuntisi häntä taas, jos hän osuisi tielleni? Tiedättekö mitä? En ole koskaan unohtanut kasvoja, jotka olen kerran nähnyt. Se johtuu siitä, että olen tottunut pitämään silmällä sellaisia ruokavieraita, jotka ovat sen näköisiä kuin olisivat unohtaneet ottaa rahaa mukaansa."
"Soisinpa teidän näkevän sen miehen vielä", huomautti Zillah.
"Antaisinpa paljon, jos saisin kaiken tämän salaperäisen selvitetyksi."
Rouva Goldmark sanoi, ettei salaisuuksia selvitetty yhdessä päivässä, ja lähti sitten pois katsomaan, että hänen liikettään hoidettiin kunnollisesti. Hän on näinä päivinä uhrannut aikansa Zillahille hyvän naapurin tavoin, mutta hänen täytyi käväistä joka tunti tai ainakin joka toinen ravintolassaan pitämässä silmällä asiain kulkua. Kun hän taas oli poissa varhain illalla samana päivänä, kuuli Zillah, joka oli yksin kotona, ovelle koputettavan. Mentyään avaamaan hän tapasi Ayscoughin, jonka ulkomuodosta saattoi päättää hänellä olevan uutisia tiedossaan. Zillah vei hänet sisään.
"Oletteko yksin?" kysyi Ayscough.
"Hyvä on. Minulla on teille kerrottavana sellaista, jonka toivon teidän pitävän omana tietonanne toistaiseksi. Se koskee niitä sormuksia, joita tuo nuori mies Lauriston väittää omikseen ja joiden hän sanoo aikaisemmin kuuluneen äidilleen."
"Vai niin", sanoi Zillah hiljaa puolittain aavistaen, että oli tulossa huonoja uutisia.
"Mitä niistä?"
"Meikäläiset ovat käyttäneet apunaan jotakin asiantuntijaa — jalokivikauppias tai mikä hän lienee ollut", jatkoi salapoliisi. "Hän on tutkinut noita sormuksia ja verrannut niitä teidän tarjottimellanne oleviin. Tuolla tarjottimella on joitakin sormuksia, joissa on erikoismerkki sisäpuolella. Ja kuulkaahan, niissä kummassakin sormuksessa, joita Lauriston väittää omikseen, on täsmälleen samanlainen merkki!"