Zillah nojautui äkkiä siihen pöytään, jonka ääressä hän seisoi, ja Ayscough, joka tarkoin piti silmällä uutisensa vaikutusta, näki hänen kalpenevan. Zillah tuijotti häneen jonkin aikaa mitään puhumatta. Sitten häneltä pääsi kimeä huudahdus, ja samassa hetkessä väri palasi hänen kasvoilleen — entistäkin voimakkaampana hämmästyksen ja suuttumuksen vaikutuksesta.
"Mahdotonta!" hän virkkoi. "Sitä en voi uskoa! Meidän sormuksissamme saattaa olla merkkejä sisäpuolella — se on hyvinkin luultavaa. Mutta kuinka ne voisivat olla samanlaisia kuin hänen sormuksissaan?"
"Uskokaa minua, kun sanon niin olevan", vastasi Ayscough. "Olen omin silmin nähnyt niissä olevat merkit. Tänä iltana johtui erään meikäläisen päähän tutkituttaa nuo kaikki sormukset tarkoin jollakin asiantuntijalla — hän kutsutti erään miehen Edgware-tien varrella olevasta jalokivikaupasta. Tuo mies osoitti hyvinkin pian, että noiden sormusten sisäpuolella, joita nuori Lauriston väittää omikseen ja jotka hän sanoo perineensä äidiltään, on muutamia erikoisia merkkejä — kultasepän merkeiksi tuo mies niitä nimitti — jotka ovat ehdottomasti samanlaisia kuin muutamissa niistä sormuksista, jotka olivat tarjottimella tällä pöydällä. Niin on asia, uskokaa minua — olen itse nähnyt ne kaikki! Ja ymmärrättehän mitä se merkitsee! Meikäläiset ovat nyt tietysti ehdottomasti vakuutettuja siitä, että Lauristonin kertomus on väärä ja että hän sieppasi nuo kaksi sormusta tarjottimelta. Ymmärrättehän?"
"Oletteko itse siitä vakuutettu?" kysyi Zillah.
Ayscough epäröi ja pudisti lopuksi päätään.
"No, meidän kesken sanoen, en ole", hän vastasi. "Minulla on alun pitäen ollut se tunne, että tuo nuorukainen on kylläkin viaton. Mutta se on kummallinen juttu — ja se on kauheaa hänelle. Ja — mikä muu selitys voi olla mahdollinen?"
"Sanotteko nähneenne nuo merkit", virkkoi Zillah. "Tuntisitteko ne vieläkin? Muissa esineissä?"
"Varmasti", vastasi Ayscough. "Voin sanoa teille, millaiset ne ovat. Niissä on M-kirjain ja kaksi ristiä, yksi kummallakin puolella kirjainta. Ne ovat hyvin pienet ja kuluneetkin. Se mies, josta puhuin teille, käytti jonkinlaista suurennuslasia."
Zillah kääntyi pois ja meni myymälään, joka oli aivan pimeänä. Ayscough, joka odotti häntä, kuuli avainta käännettävän ja sitten metallin kilahduksen. Pian tyttö palasi tuoden mukanaan toisessa kädessään sametilla päällystetyn tarjottimen, toisessa kultasepän suurennuslasin.
"Kaikki sillä tarjottimella olevat sormukset, josta puhutte ja jonka veitte mukananne, ovat hyvin vanhaa varastoa", sanoi Zillah. "Olen kuullut isoisäni kertovan, että hänellä oli ollut hallussaan joitakin niistä kolmisenkymmentä vuotta, vieläpä kauemminkin. Tässä on muutamia samanlaisia — katsokaammepa, onko niissä samanlaisia merkkejä."