Viiden minuutin kuluttua Zillah oli pannut syrjään muutamia sormuksia, joissa oli Ayscoughin kuvailema merkki, ja hän kääntyi niistä Ayscoughin puoleen pelästyneen näköisenä.
"En voi ymmärtää sitä!" hän huudahti. "Tiedän, että nämä sormukset sekä tuolla poliisilaitokseen viedyllä tarjottimella olevat ovat osa vanhasta varastosta, joka isoisälläni oli meidän tänne tullessamme. Hänellä oli monta vuotta sitten liike Cityssä — en tiedä aivan täsmälleen missä kohdin — ja nämä kuuluvat siihen varastoon, jonka hän toi sieltä. Mutta kuinka herra Lauristonin sormuksissa saattoi olla samanlaiset merkit? Sillä, mikäli minä ammattiamme tunnen, nuo olivat salaisia merkkejä — isoisäni yksityinen leima!"
"Niin, aivan oikein. Teidän on helppo kuvitella mitä meikäläiset ovat taipuvaisia siitä sanomaan", virkkoi salapoliisi. "He väittävät nyt, etteivät ne kaksi sormusta, joita Lauriston sanoo omikseen, ole hänen eikä hänen äitinsä, vaan että hän varasti ne isoisänne tarjottimelta. He ovat nyt piintyneet siihen ajatukseen."
"Mihin he sitten ryhtyvät?" kysyi Zillah levottomasti. "Onko hän vaarassa?" Ayscough vilkaisi häneen salaperäisen näköisenä.
"Meidän kesken sanoen", hän virkkoi alentaen äänensä kuiskaukseksi, "tulin tänne yksityishenkilönä — omasta halustani nimittäin. Olisin pahoillani, jos tämä tosiaankin saadaan tuon nuoren miehen syyksi — siihen tosin kätkeytyy jotakin salaperäistä, mutta se on saatava selville. Hän kuuluu nyt lähteneen etsimään käsiinsä sellaista henkilöä, joka voi todistaa noiden sormusten todella kuuluneen hänen äidilleen. Te epäilemättä tiedätte, minne hän on lähtenyt?"
"Kyllä — mutta sitä en kerro", virkkoi Zillah lujasti. "Älkää kysykökään minulta!"
"Hyvä on — en minä sitä halua tietää", vastasi Ayscough. "Ja teillä on luultavasti aavistus siitäkin, milloin hän palaa? Aivan oikein — noudattakaapa minun vihjaisuani. Pitäkää hänet vähän aikaa poissa näkyvistä — estäkää häntä pääsemästä tähän kaupunginosaan. Ilmoittakaa hänelle noista merkeistä — ja jos hän voi selittää, niin kaikki hyvin. Ymmärrättehän? Ja tämä kaikki pysyy tietysti vain meidän kahden tietonamme."
"Olette hyvin ystävällinen, herra Ayscough", sanoi Zillah lämpimästi. "En tule unohtamaan teidän avuliaisuuttanne ja olen varma siitä, että tuo sormusten merkkejä koskeva juttu selviää — mutta miten, sitä en tiedä."
"Tehkää siis niin kuin olen sanonut", virkkoi salapoliisi. "Melky-serkullenne ja tuolle nuorelle skotlantilaiselle herralle voitte mainita asiasta — antakaa heidän pitää Lauristonia syrjässä muutamia päiviä. Sillä välin — tämä on tosiaankin hyvin kummallinen juttu! — voi sattua jotakin, joka todistaa jonkun toisen syylliseksi sitovasti. Minulla on omat mielipiteeni ja käsitykseni — mutta saammehan nähdä. Ehkäpä saamme vielä todeta aika paljon — ja jokainen tulee olemaan enemmän ymmällään kuin on osannut aavistaakaan."
Lausuttuaan tämän hämärän ja pahaa ennustavan arvelun Ayscough lähti pois ja Zillah vei sormukset takaisin myymälään ja lukitsi ne sinne. Sitten hän istuutui odottamaan rouva Goldmarkia ja ajattelemaan. Hän ei ollut koskaan hetkistäkään epäillyt Lauristonin sanoja eikä hän epäillyt niitä nytkään. Mutta hän käsitti kyllä nopeasti, mikä vakava merkitys kaikella sillä saattoi olla, mitä salapoliisi juuri oli kertonut hänelle, ja hän tajusi, että tosiaankin oli toimittava hänen antamainsa ohjeitten mukaan. Hän pukeutui lähteäkseen ulos ja pyysi anteeksi rouva Goldmarkilta tämän palatessa kotoaan. Mainitsematta hänelle mitään asiansa laadusta hän kiirehti Star-kadulle Melky Rubinsteinia tapaamaan ja kertomaan hänelle uudesta asiain vaiheesta.