Rouva Flitwick avasi itse oven Zillahille ja ohjasi hänet kapeaan käytävään. Mutta Melkyn nimen kuullessaan hän pudisti päätään.
"En ole nähnyt herra Rubinsteinia vilaukseltakaan aamun jälkeen", hän virkkoi. "Hän lähti ulos tuon nuoren skotlantilaisen herran kanssa, joka tuli tänne eilen herra Lauristonia kysymään. Eikä hän ole käväissytkään kotona — ei edes pistänyt nenäänsä ovesta sisään. Ja kello kahdentoista aikana hänelle tuli sähkösanoma — jo toinen tänä aamuna. Ensimmäisen hän tietysti sai ennen uloslähtöään, puolenpäivän aikana saapunut odottaa häntä yhä. Ei, en ole nähnyt häntä koko päivänä."
Zillahin nopea ajatuskyky oli heti toimessa hänen kuultuaan sähkösanomasta.
"Oh, minä tunnen kaikki tuota sähkösanomaa koskevat seikat, rouva Flitwick", hän virkkoi. "Se on yhtä paljon minulle kuin serkullenikin. Antakaa se minulle, ja jos herra Rubinstein palaa pian, tai milloin tahansa hän tulleekin, sanokaa minun ottaneen sen ja pyytäkää häntä heti tulemaan luokseni — se on tärkeää."
Rouva Flitwick toi sähkösanoman heti, ja Zillah, lausuen vielä uudelleen terveisensä Melkylle, poistui kiireesti. Mutta ensimmäisen lampun kohdalla hän pysähtyi, repi auki sähkösanoman ja alkoi lukea sitä. Se oli Lauristonilta niin kuin hän oli otaksunutkin ja oli jätetty sähkölennätintoimistoon Peeblesissä kello yksitoista samana aamuna.
"Saanut välttämättömiä tietoja palaan heti tulkaa tapaamaan minua King's Crossilla yhdeksän ja kaksikymmentä tänä iltana.
Minä."
Zillah vilkaisi kelloonsa. Se oli kymmentä vailla yhdeksän. Oli täsmälleen puoli tuntia Lauristonin junan saapumiseen. Hetkeäkään epäröimättä hän kääntyi takaisin Star-kadulle, riensi Edgware-tielle, otti ensimmäiset tapaamansa ajopelit ja käski ajajan laskettaa mahdollisimman nopeasti Great Northern-radan asemalle. Mitä muuta saattoikin tapahtua, Lauriston oli saatava käsiin ja häntä oli varoitettava.
Vuokra-ajuri kiidätti aika vauhtia pitkin Marylebone- ja Euston-katuja, ja King's Crossin sisäänkäytävän yläpuolella olevan kellon osoittajat eivät olleet vielä aivan neljännestä yli yhdeksänkään, kun Zillah laskeutui siinä maahan. Hän kiirehti sisälle tulevain junain pysähdyslaiturille. Koko matkan ajurin rattailla istuessaan hän oli pohtinut, mitä oli tehtävä sitten, kun hän tapasi Lauristonin — ei sitä oliko hänen kerrottava nuorukaiselle asian viimeisestä vaiheesta, sillä se oli hänestä selvää, vaan mitä häntä oli neuvottava tekemään, jotta noudatettaisiin Ayscoughin vihjausta ja Lauristen pysyisi kätkössä toistaiseksi. Zillah tunsi häntä jo kylliksi tietääkseen, että hänellä oli ylevä ja rohkea mieli ja että hänelle olisi vastenmielistä kaikenlainen piileskeleminen tai paon ajatuskin. Mutta mikä muu keino olisi mahdollinen, jos hän haluaisi välttää vankilaan joutumista? Zillah oli useammin kuin yhden kerran lyhyen liike-uransa aikana joutunut tekemisiin poliisiviranomaisten ja heidän menettelytapansa kanssa ja hän tiesi, ettei ollut olemassa mitään, josta ammattisalapoliisi olisi enemmän pitänyt kuin siitä, että sai seurata helpoimpia ja luotettavimpia jälkiä. Hän oli heti osannut arvioida kaiken sen merkityksen, mitä Ayscough oli hänelle kertonut — hän tiesi millainen poliisien ajatuksenkulku olisi tässä asiassa. Heille riittäisi täydellisesti se, että niissä sormuksissa, joita Andie Lauriston väitti omikseen, oli aivan samanlaiset merkit kuin Multenius-ukonkin omissa. Nyt, kun poliisiviranomaisilla oli tuo tosiasia tiedossaan, he arvelematta ja epäröimättä jättäisivät kaikki muut Multeniuksen kuolemaan liittyvät salaperäiset vaiheet ja haarautumat oman onnensa nojaan tai aikaa myöten selvittelemään itse itsensä. Yksi asia oli varma — Andie Lauriston oli suuremmassa vaarassa nyt kuin koskaan ennen siitä lähtien, jolloin Ayscough oli tavannut hänet panttitoimistosta lähdössä. Zillahin täytyi pelastaa hänet — vaikkapa vastoin hänen omia väitteitään, jos niin tarvittaisiin.
Mutta ennenkuin pohjoisesta tuleva juna saapui, valmisti kohtalo hänelle vielä uudenkin kokemuksen. Hän oli asettunut erään hyvin voimakkaan lampun alle juuri tulevain junain asemalaiturin päähän, jotta Lauriston, jonka ehdottomasti täytyi mennä siitä ohitse, huomaisi hänet varmasti. Kun hän kääntyi äkkiä katsomaan katon rajassa olevaa kelloa, huomasi hän nuoren pitkän, voimakasjäsenisen miehen, jonka ihonväri oli hyvin ruskea aivan kuin Etelän aurinko olisi sitä kauan paahtanut. Hän seisoi siinä erään joutilasten ryhmän takana raskas päällystakki ja sen alla oleva nuttu avoimina ja tunnusteli liivintaskuaan ikään kuin tulitikkuja etsien — sytyttämätön sikaari jokseenkin tylyn ja lujan näköisten huulien välissä. Mutta Zillah ei katsellut hänen huuliaan tai sikaariaan tai haparoivia sormiaan tuon ensimmäisen yleissilmäyksen jälkeen — hänen silmänsä tuijottivat suoraan erääseen esineeseen, joka kimmelsi hänen päänsä yläpuolella loistavan kirkkaan lampun valossa. Miehellä oli vanhanaikuiset, kahdella nappirivillä varustetut kuviolliset liivit, mutta niin matalat, että niiden yläpuolelta näkyi aika paljon hänen paidanrintaansa. Ja siinä Zillah näki miehen sinisen, vapaaksi solmuksi sitaistun kaulanauhan alapuolella paidannapin, jonka hänen harjaantunut katseensa heti totesi platinaiseksi, ja siihen oli kaiverrettu sama kummallinen merkki, jonka hän oli jo nähnyt kerran aikaisemmin samana päivänä — Melkyn näyttämässä kalvosinnapissa.