"Niin on tarkoituksemmekin", virkkoi Purdie. "Milloin tahansa tarvitsette herra Lauristonia, tulkaa luokseni hotelliini — hän on siellä vieraanani, ja minä kyllä tuon hänet näkyviinne. Nyt on meidän ryhdyttävä etsimään herra Killickiä."
Hän, Lauriston ja Guyler lähtivät yhdessä ulos. Poliisitoimiston portailla Ayscough huusi Purdien jälkeen.
"Kuulkaahan", hän virkkoi tuttavallisesti. "Jättäkää tuo herra Killickin asia tunniksi pariksi. Minä voin kertoa teille paljon mieltä kiinnittävämpää kuin se on ja mahdollisesti paljon tärkeämpääkin. Lähtekää ruumiintarkastajan virastoon. Herra Lauristonhan tietää, missä se on."
"Mitä on kysymyksessä?" sanoi Lauriston.
"Siellä tutkitaan Parslettin kuolemantapausta", vastasi Ayscough nyökäyttäen merkitsevästi päätään. "Kuulette peräti kummallisen todistuksen, jollen erehdy. Lähden itsekin sinne heti."
Hän palasi taas sisään ja muut kolme miestä katsahtivat toinen toiseensa.
"Kuulkaahan", virkkoi Guyler. "Noudattakaamme tuota ystävällistä neuvoa. Lähtekäämme sinne."
Lauriston opasti heidät siihen paikkaan, jossa häntä itseään oli äskettäin kuulustellut herra Parminter. Mutta nyt oli siellä väkeä tungokseen asti. Vain suurella vaivalla heidän onnistui tunkeutua sinne erääseen nurkkaan. Eräässä toisessa nurkassa kaukana heistä Lauriston huomasi Melky Rubinsteinin. Melky, joka oli kovassa ahdingossa, niin ettei voinut liikkuakaan, ilmaisi Lauristonille kasvojen eleillä ja viittaamalla peukalollaan ovelle päin, että heidän pitäisi tavata toisensa ulkona, kun toimitus olisi ohitse.
Kuulustelu oli jo alkanut, kun Purdie tovereineen tunkeutui sisälle. Todistajain aitiossa oli Parslett-vainajan leski — juhlallinen mustapukuinen olento, joka kertoi kuulustelijalle, että samana iltana, jolloin hänen miehensä kuoli, hän oli lähtenyt myöhään ulos tehdäkseen pikku kierroksen, niin kuin hän oli sanonut. Ei — ei hänellä ollut aavistustakaan siitä, minne hänen miehensä oli lähtenyt eikä siitäkään, oliko hänellä määrättyä tarkoitusta ulos mennessään. Hänen miehensä ei ollut sanallakaan maininnut vaimolleen, että tulisi saamaan rahaa keneltäkään. Todistaja ei ollut nähnyt miestään enää sen jälkeen kun tämä oli lähtenyt ulos, ennenkuin tapasi hänet St. Maryn sairaalassa tohtorin käsiteltävänä. Mies kuoli tuntoihinsa tulematta heti vaimon päästyä sairaalaan.
Purdie ajatteli todistuksen loputtua, ettei siinä ollut mitään kummallista, ja ihmetteli, miksi Ayscough oli lähettänyt heidät sinne. Mutta seuraavan todistajan lausunto herätti jo suurempaa mielenkiintoa. Hän oli keikaileva, puuhakkaan näköinen, keski-ikäinen mies, varakas liikemies, joka astui todistajain aitioon aivan samoin kuin olisi asettunut omaan liikehuoneeseensa ja aikonut soittaa kelloa pyytääkseen päivän sanomalehtiä. Oikeudenjäsenten kuiskailusta saattoivat katselijat päättää, että tämä oli sama herra, joka oli löytänyt Parslettin kadulta. Purdie ja hänen molemmat toverinsa heristivät korviaan.