Martin James Gardiner, kilpa-ajojen vedonlyöntiasiamies Portsdown-kadun varrelta Maida Valessa, oli asunut siellä muutamia vuosia ja tunsi hyvin sen kaupunginosan — ei tuntenut Parslett-vainajaa ulkonäöltäkään — ei ollut tietääkseen koskaan nähnyt häntä, ennenkuin puheena olevana iltana.
"Kertokaa meille kaikki tarkoin, mitä tapahtui, herra Gardiner — omalla tavallanne", sanoi oikeuden puheenjohtaja.
Gardiner nojautui todistajain aition reunaa vasten ja koetti tehdä miellyttävän vaikutuksen sekä oikeuden jäseniin että yleisöön.
"Kirjoittelin kirjeitä jokseenkin myöhäiseen eilen illalla", hän virkkoi. "Vähän jälkeen yhdentoista lähdin viemään niitä lähimpään postilaatikkoon. Kun menin alas taloni portaita, astui Parslett ohitseni. Hän käveli Portsdown-katua Clifton-kadulle päin. Mennessään minun ohitseni hän nauraa hihitti hiljaa itsekseen. Sen huomatessani luulin hänen olevan hieman humalassa, suoraan sanoen, mutta seuratessani häntä hyvin lähellä näin hänen puhelevan aivan järkevästi. Hän oli edelläni kuusi tai kahdeksan metriä kunnes tulimme noin parinkymmenen metrin päähän Ciifton-kadun kulmasta. Silloin äkkiä — niin äkkiä, että minun on vaikea sitä kuvaillakaan — hän tuntui suorastaan luhistuvan kokoon. Näytti siltä kuinhan olisi silmänräpäyksessä kutistunut kasaan. Hänen polvensa menettivät voimansa ja hänen koko ruumiinsa lysähti katukäytävälle läjäksi!"
"Huudahtiko hän — kirkaisiko kuin äkillisestä tuskasta — tai mitään siihen tapaan?" kysyi oikeuden puheenjohtaja. "Kuului jonkinlainen koriseva ääni — en ole varma siitä, vaikka hän olisikin lausunut sanan pari lysähtäessään maahan", vastasi todistaja. "Mutta se kävi niin äkkiä, että en voinut erottaa mitään tarkasti. Se on ainakin varma, ettei hänen huuliltaan enää hänen kaaduttuaan päässyt minkäänlaista muuta ääntä kuin perin hiljaista omituista valittelua. Luulin tietysti miehen pyörtyneen. Riensin hänen luokseen. Hän makasi käppyrässä siinä, mihin oli kaatunut. Aivan lähellä oli katulamppu — näin hänen kasvoilleen levinneen omituisen värin ja hänen silmäinsä jo olevan lujasti ummessa. Sitä paitsi huomasin hänen hampaittensa olevan lujasti yhteen puristettuina ja hänen sormiensa kämmeniin painettuina."
"Vääntelehtikö hän ollenkaan — tekikö minkäänlaista liikettä?" kysyi tutkija.
"Ei pienintäkään! Hän oli hiljaa kuin ne kivet, joiden päällä hän makasi", sanoi todistaja. "Olen täysin vakuutettu siitä, että hän ei hievahtanutkaan sen jälkeen kun oli kaatunut. Juuri silloin ei ollut ketään muuta saapuvilla, ja minä aioin juuri soittaa lähimmän talon kelloa, kun eräs poliisi tuli nurkan takaa. Minä huusin hänelle, ja hän tuli paikalle. Me tutkimme miestä minuutin ajan. Sitten minä juoksin hakemaan tohtori Mirandoletia, jonka klinikka on juuri vieressä. Tapasin hänet siellä; hän lähti aivan heti sekä määräsi miehen viipymättä siirrettäväksi sairaalaan. Poliisi nouti apua ja mies vietiin pois. Tohtori Mirandolet lähti heidän mukanaan. Minä palasin kotiin."
Gardinerilta ei kysytty enää mitään mainitsemisen arvoista. Oikeuden puheenjohtaja vaihtoi joitakin lyhyitä kuiskauksia oikeudenpalvelijan kanssa ja vilkaisi sitten todistajain aition takana istuvaan ryhmään, jossa kaikilla oli lääkärien virkapuku päällään.
"Kutsukaa tohtori Mirandolet", hän määräsi.
Samalla hetkellä Purdie kohtasi Ayscoughin katseen. Salapoliisi iski hänelle merkitsevästi silmäänsä, kun omituisen näköinen olento astui esiin joukosta ja asettui paikalleen todistajain aitioon.