"No, hyvä sitten", jatkoi hän. "Muistan tuon kuparilippaan tulon tänne."
"Oikeinko totta?"
"Jimmie", jatkoi hän, "käyttääkseni hänestä samaa nimeä, jolla olen nimittänyt häntä polvenkorkuisesta asti, on hyvin kummallinen henkilö, paljon kummallisempi kuin te voitte aavistaakaan. Hänellä on päähänpistoja — ei lääketieteellisiä eikä patologisia, mutta oikkuja kuitenkin. Ne esiintyvät hyvin monella eri tavalla. Muudan niistä on esimerkiksi sellainen, että hän lähtee tiehensä äkkiä yksinään — Jumala ties, minne."
"Kuten tässäkin tapauksessa", sanoin minä.
"Aivan niin. Tämä ei ole millään tavalla ensi kerta. Hän vain yksinkertaisesti poistuu, eikä hänestä kuulla eikä tiedetä mitään, ennen kuin hän palaa takaisin yhtä odottamatta kuin oli lähtenytkin. Ja tavallisesti — luulenpa todellakin aina — tuo hän palatessaan joitakin esineitä mukanaan."
"Hyvin ymmärrettäväähän se on. Hän on silloin ollut hakemassa harvinaisuuksia."
"Ehkä, mutta miksi niin salaisesti?"
"Sellainen kuuluu asiaan. Kuta enemmän salaperäisyyttä, sitä enemmän huvia. Ihmisluonne ja erittäinkin muinaistutkijan luonne on sellainen."
"No niin, noin kaksi- tahi viisitoista kuukautta sitten hän lähti samalla tavalla kuin nytkin", sanoi Madrasia. "En tiennyt silloinkaan, missä hän oli ollut, koska hän ei milloinkaan kerro matkoistaan. Mutta kun hän palasi, toi hän kuparilippaan mukanaan. Hän kiilloitti sen samana iltana, jolloin hän tuli kotiin. Ihailin sitä tietysti ja kysyin, mistä hän oli sen saanut. Hän vastasi saaneensa sen sattumalta käsiinsä, kuten hän aina sanoo. Epäilemättä jossakin kadulla tai pellolla tai jossakin raitiovaunussa tai junassa. Mutta sellainen on niin Jimmien tapaista. Ja samalla kertaa hän toi mukanaan muutamia vanhoja kirjojakin — hyvin vanhoja ja tavattoman harvinaisia — joista tein erään huomion, vaikka en ole milloinkaan sanonut hänelle sanaakaan siitä."
"Mitä te huomasitte niissä?"