"Kirjat ovat yläkerrassa hänen kirjastossaan, ehkä olette jo nähnytkin ne. Jokaisessa kirjassa on nimikilpi vaakunoineen ja mielilauseineen, jotka ovat aivan samanlaiset kuin kuparilippaassakin."
"Olen nähnyt nuo kirjat ja vaakunatkin. Omituista ja tärkeää."
"Miksi tärkeää?"
"Koska ne näyttävät olevan peräisin samasta paikasta. Hän ei siis kertonut teille mitään siitä, mistä hän oli saanut nuo esineet?"
"Hän ei kerro milloinkaan kellekään mitään siitä, mistä hän hankkii noita esineitä — ei milloinkaan. Hän tuo ne vain kotiin ja asettaa ne jonnekin ja siinä kaikki. Kuparilipas katosi kuitenkin äskettäin joksikin aikaa. Huomasin sen ja hän suvaitsi ilmoittaa minulle vieneensä sen korjattavaksi eräälle miehelle Newcastleen."
"Oo!" huudahdin minä. "Nyt käsitän jo jotakin. Tuo mies oli kupariseppä
Bickerdale. Tietysti!"
"Olen jo ajatellut sitä — huomasin sen heti teidän kertoessanne
Bickerdalesta. Mutta entä sitten?"
"Hm! Kysymystänne kannattaa ajatella. Entä sitten, todellakin! Luulen kuitenkin jonkun olevan hyviin kiintyneen tuohon kuparilippaaseen, mutta miksi, sen tietää yksin Jumala. Tuo lihava valkopartainen vanhus, esimerkiksi. Ja tästäpä minä muistankin, että hän saapuu tänne tänään yhtä varmasti kuin kohtalo. Mitä nyt sanommekaan hänelle?"
"Tarvitseeko meidän sanoa muuta kuin että isäntä on tipotiessään?" kysyi Madrasia.
"Se ei tyydyttäisi häntä. Hän on itsepäinen vanha herra ja sitä paitsi Charles Jokin, ja hän suuttuisi varmasti, jos kohtelisimme häntä kuin lakeijaa. Sallikaa minun ehdottaa jotakin."