"Niin, eteväksi juuri", kuhersi vieras. "Hyvin eteväksi."
"Kummallista!" huomautti Madrasia. "Olen luullut häntä vain hutilukseksi. Sellaiseksi hän varmasti itsekin itseään luulee."
Herra Charles viittasi lihavalla valkoisella kädellään.
"Profeettain, nuori neiti, ei sanota nauttivan minkäänlaista
kunnioitusta omassa maassaan", huomautti hän hymyillen tieten tahtoen.
"Ja oppineet miehet luulottelevat tavallisesti itseään aloittelijoiksi.
Mitä sanookaan muudan lempirunoilijani?
"'Tiede on ylpeä siitä, että se on oppinut niin paljon;
viisaus on nöyrä sen tähden, ettei se tiedä enempää.'
"Juuri niin!"
"Pidättekö runoista, herra Charles?" kysyi Madrasia.
"Äärettömästi, ja vanhoista esineistä myös", myönsi vieraamme. "Ja koska jouduin sattumalta näille seuduille ja kuulin puhuttavan herra Parslewestä, uskalsin lähteä vieraisille hänen luokseen voidakseni osoittaa hänelle kunnioitustani ja —"
"Juuri niin", keskeytti Madrasia. "Kuinka ystävällinen olettekaan. Emme luullakseni ole tienneetkään, että holhoojani maine muinaistutkijana on leviämäisillään, mutta hän näyttääkin tulevan kuuluisaksi. Olette toinen henkilö, joka on tullut tervehtimään häntä samassa asiassa muutamien päivien kuluessa. Toinen", lisäsi hän, "oli muudan Pawley-niminen herrasmies."
"Todellako?" sanoi herra Charles. "Tunnen vain muutamia muinaistutkijoita, koska olen jonkinlainen erakko. Ja ehkä herra Crawley tai Pawley olikin niin onnellinen, että hän tapasi herra Parslewen kotona ja voi nauttia hänen seurastaan. Aivan niin, aivan niin. Ja minulla taas voidaan sanoa olleen huonon onnen."