"Herra Parslewe matkusti tänä aamuna", huomautti Madrasia asiallisesti.
"Hän voi palata ehkä jo huomenna, mutta sitä on mahdotonta näin
edeltäpäin sanoa. Hän voi viipyä poissa ehkä viikonkin, jos hyvin käy.
Mutta ilmoitan hänelle varmasti käynnistänne, herra Charles."
"Kiitoksia, kiitoksia", sanoi vieras. "Olen hyvin pahoillani, koska en vielä tiedä, kuinka kauan tulen viipymään näillä seuduilla. Ihana romanttinen paikka, hyvin romanttinen. Oletteko asunut täällä kauankin?"
"Aina Intiasta saapumisestamme asti", vastasi Madrasia unhottaen sopimuksemme. "Muutamia vuosia."
"Niinkö, saapuiko herra Parslewe tänne Intiasta?" kysyi herra Charles kiihkeästi. "Mutta te — ette suinkaan te ole syntynyt tuon polttavan taivaan alla?"
"Olen kyllä", vastasi Madrasia nauraen.
"Englantilaisista vanhemmista, tietysti? Luonnollisesti — englantilainen ruusu — ah, englantilainen ruusu! Ei kukaan, neiti Durham, voisi luullakaan teitä muuksi."
Rykäisin hienotunteisesti. Ja Madrasia ymmärsi vihjauksen.
"Olen pahoillani, ettei herra Parslewe sattunut kotiin", aloitti hän.
"Voinko ilmoittaa hänelle jotakin?"
Herra Charles otti esille kotelon ja asetti nimikorttinsa pöydälle. Sitten hän nousi, ja molemmat huomasimme hänen kääntävän katseensa kuparilippaaseen. Hän tarkasteli sitä kotvasen kiinteästi.
"Kiitoksia, kiitoksia", vastasi hän. "Korttini, terveiseni ja pahoitteluni, ja ehkä suon itselleni sen ilon, että tulen tervehtimään häntä uudestaan, jos hän vain palaa piakkoin. Tahtoisin hyvin mielelläni katsella hänen kokoelmiaan."