"Hän on varmasti jonkinlainen sanomalehtimies. Ja haluaa nähtävästi uutisia. Mutta kuinka hän voi tietää, mistä sellaisia on saatavissa? Ja millaisia sitten?"
"Me joudumme yhä enemmän sumun keskelle", huomautti Madrasia. "Odotetaan sentään, mitä hänellä on sanottavaa. Ehkä hänellä on joitakin uutisia meille."
Teräväsilmäinen, vilkas ja viisaan näköinen nuorimies astui huoneeseen kumartaen. Hän oli hienosti puettu, esiintyi kuin kotonaan ja oli täynnä elinvoimaa. Ja hänen ensimmäinen huomautuksensa oli merkillinen. Kun hän suoristautui kumarrettuaan Madrasialle, sattui hänen katseensa kuparilippaaseen ja pitemmittä esipuheitta hän viittasi pitkällä sormellaan siihen.
"Tuossahan tuo sama kapine nyt on!" huudahti hän. "Aivan varmasti!"
Sitten hän huomasi minut, hymyili, kuin hän olisi tuntenut huojennusta nähdessään miehenkin huoneessa ja kääntyi jälleen Madrasian puoleen.
"Ymmärsin, neiti, ettei herra Parslewe olekaan kotona", sanoi hän kohteliaasti. "Mutta te kai olette neiti Durham? Olen kuullut puhuttavan teistä. Jos vain saan istuutua, niin —"
Hän vajosi erääseen tuoliin pöydän viereen, ennen kuin Madrasia ehti pyytääkään häntä, ja asettaen hattunsa viereensä hän siveli kädellään melko tuuheaa vaaleaa tukkaansa, kuin hän siten olisi halunnut valmistautua juttelemaan asioista.
"Tunsin sen heti tullessani huoneeseen", sanoi hän hymyillen jälleen vilpittömästi, niin, melkeinpä lapsellisesti. "Tuo vanha lipas on aiheena kummalliseen juttuun, vai mitä?"
"Huomaan teidän tietävän siitä jotakin", huomautti Madrasia.
"Niin toki tiedänkin, neiti, ja sen vuoksi olenkin nyt täällä", vastasi hän iloisesti. "Niin, tiedän jotakin, kuten tämä nuori herrasmieskin, luullakseni. Näin hänen tässä eräänä päivänä — eilen, tarkemmin sanoen — tulevan vanhan Bickerdalen kaupasta."