"Tekö?" huudahdin minä.
"Niin, minä juuri. Olin juuri menossa sinne teidän poistuessanne sieltä", vastasi hän. "Saitte vanhan Bickerdalen raivostumaan jollakin tavalla. Katsokaas, Bickerdale on appeni."
Madrasia ja minä katsoimme toisiimme. Meillä oli luullakseni sama ajatus, että vieraamme näytti melko nuorelta ollakseen naimisissa.
"Niinkö todellakin?" sanoin minä.
"Kyllä", jatkoi hän. "Olen ollut naimisissa jo kolmisen vuotta ja tiedän Bickerdalen kummalliseksi ja ärtyisäksi mieheksi. Te saitte hänet suuttumaan eilen, herra — en tiedäkään nimeänne."
"Minua sanotaan Crayeksi", vastasin minä.
"Herra Craye siis. No niin, herra Craye ja neiti Durham, tahi päinvastoin, jos minun nyt täytyy olla kohtelias, asia on tällainen", jatkoi hän iloisesti. "Tuohon kuparilippaaseen liittyy jokin salaisuus. Herra Parslewe tietää sen, luullakseni, mutta vanha palvelijattarenne sanoo hänen matkustaneen pois — kummallinen vanha nainen, tuo palvelijattarenne — oikea luonne, niin sanoakseni. Mutta vaikka herra Parslewe onkin poissa, olette te ainakin kotosalla. Ja minä haluan saada jotakin ja saadakseni sen ilmaisen mielelläni kaikki tietoni. Sillä ehdolla tietysti, ettei se mene edemmäksi."
Madrasia ja minä katsahdimme jälleen toisiimme; sitten istuuduimme molemmat, toinen puheliaan vieraan toiselle ja toinen toiselle puolen.
"Mitä te oikeastaan tiedättekään, herra Weech?" kysyin niin ystävällisesti kuin suinkin.
"Niin", sanoi Madrasia, "olisitte hyvin ystävällinen, jos kertoisitte sen meille."