Tunsin tuon nurkan tarpeeksi hyvin ja kadun myös. Siellähän olin vakoillut Valkopartaa ja tuota newcastlelaista asianajajaa ja sitten peräytynyt Bickerdalen kanssa tapahtuneen sanaharkan jälkeen. Hetkisen kuluttua seisoimme Bickerdalen kaupan sivuoven edustalla, mistä luultavasti päästiin hänen kotiinsa pihan puolelta. Oven ikkunaosasta ei näkynyt mitään valoa, ei kaupan ikkunoista eikä toisestakaan kerroksesta sen yläpuolelta. Ja kun siviilipukuinen mies noudattaen komissaarin käskyä soitti kelloa ja koputti vielä lisäksi, ei talosta kuulunut minkäänlaista liikettä.
Vasta sitten kun olimme soittaneet ja koputtaneet kolmasti, joka kerran yhä kovemmin ja käskevämmin, kuulimme kolinaa oven takaa. Se aiheutui siitä, että joku veti salpaa varovasti syrjään ja väänsi avainta lukossa. Mutta avaimen reiästä ja kirjelaatikon aukosta ei näkynyt valoa enempää kuin ovi-ikkunastakaan, ja sen vuoksi antoikin komissaari apulaiselleen kuiskaten muutamia ohjeita.
"Kääntäkää lamppunne valo suoraan siihen henkilöön, joka avaa oven", sanoi hän. "Ja työntäkää jalkanne kynnyksen yli."
Pidätin henkeäni, kun ovi aukeni ja peräydyin, kun siviilipukuisen miehen salalyhdyn valo lankesi pelästyneille ja kysyville kasvoille, jotka katsoivat meihin oven raosta.
Weech!
Olisin voinut nauraa ääneen Weechin kääntyessä ja paetessa, sillä hän kiljahti nähdessään meidät ja kiiruhti pakoon aivan kuin pelästynyt kaniini. Hän jätti tietysti oven sepposen selälleen, ja olimme heti hänen kintereillään kiiruhtaen hänen jäljessään käytävää pitkin. Hän siirsi syrjään muutaman verhon, avasi sen takana olevan oven ja hyökkäsi hyvin valaistuun arki- tahi vastaanottohuoneeseen huutaen kovasti ja varoittavasti:
"Poliisi!"
Näin täydellisesti yhdellä ainoalla nopealla silmäyksellä kaikki huoneessa olevat miehet molempien poliisien välitse heidän mennessään sisään. Huoneen keskellä oli pöytä, soikea pöytä, ja meidän puoleisessa päässä, selin meihin, istui Parslewe poltellen tyynesti sikariaan. Toisessa päässä taasen istui Bickerdale äreänä, hämmentyneenä ja uhmaavana, ja Bickerdalen takana seisoi Pawley nojaten johonkin tarjoilupöydän tapaiseen.
Kaikki kolme katsoivat meihin tullessamme huoneeseen, jokainen eri ilmeellä. Bickerdale näytti suuttuvan, melkeinpä raivostuvan ja Pawley näytti toinnuttuaan ensi hämmästyksestään loukkautuvan äärettömästi. Mutta Parslewe kääntyi puoleksi, viittasi komissaarille ja kuiskasi hänelle muutamia sanoja, minkä jälkeen komissaari, hänen siviilipukuinen apulaisensa ja minä jäimme ovelle, josta olimme tulleet huoneeseen, ja Parslewe kiinnitti tarkkaavaisuutensa Bickerdaleen, jonka rinnalle takan läheisyyteen Weech, joka vieläkin oli hermostunut ja järkyttynyt, oli kiertänyt pöydän ympäri.
"No niin, Bickerdale", sanoi hän, "tahtomatta sen enempää puuttua asiaan vaadin teitä luovuttamaan tuon asiakirjan minulle — teitä tahi Weechiä tahi molempia. Kuuletteko, ojentakaa se minulle!"