"Ei!" huudahti Pawley. "Minä vastustan sitä! Jos luovutus tulee kysymykseen, on asiakirja annettava minulle, herra Parslewe. Ja koska te olette kutsunut poliisin tänne, on kai minun parasta sanoa heti —"
Parslewe nousi äkkiä tuoliltaan, ojentaen vasemman kätensä varoittavasti Pawleytä kohti. Tuossa liikkeessä oli jotakin sellaista, mikä keskeytti Pawleyn puheen äkkiä pakottaen hänet vaikenemaan. Ja Parslewen oikea käsi taas työntyi taskuun vetäen sieltä esille sikarikotelon. Hän ojensi sen vaieten komissaarille ja viittasi, että tämä käyttäisi tilaisuutta hyväkseen ja tarjoaisi apulaiselleenkin. Sitten hän jälleen kääntyi Pawleyn puoleen.
"Herra Pawley", hän sanoi niin asiallisesti kuin suinkin, "minusta tuntuu hyvin selvältä, että meidän on parasta keskustella hieman toistemme kanssa kahdenkesken. Bickerdale, onko teillä täällä vapaata huonetta?"
Bickerdale kääntyi Weechin puoleen murahtaen jotakin, mikä kuulosti pikemminkin kiroukselta kuin käskyltä. Mutta Weech avasi erään oven huoneen taustassa näyttäen meille valaistun keittiön, ja Parslewe, viitattuaan Pawieytä seuraamaan, meni sinne. Ovi sulkeutui heidän jälkeensä.
He viipyivät siellä runsaan puolituntisen. Me viisi miestä taas, jotka olimme jääneet arkihuoneeseen, pysyimme järkähtämättä valtaamillamme paikoilla. Bickerdale ja Weech pysyttelivät lähekkäin huoneen toisessa päässä katsellen meihin salavihkaa ja kuiskaillen silloin tällöin. Weech erittäinkin näytti hyvin ilkeältä, ja minä aloin jo olla tällä haavaa täydellisesti selvillä siitä, että hän oli pettänyt Madrasian ja minut melko ovelasti Kelpieshawissa. Komissaari, hänen apulaisensa ja minä istuimme rivissä hyvin kovilla suoraselkäisillä tuoleilla poltellen Parslewen sikareja paremman työn puutteessa ja vahtien ja odottaen. Vain kerran tämän epätietoisuuden aikana eräs meistä sanoi muutamia sanoja, ja se tapahtui silloin, kun komissaari, huomattuaan sattumalta katseeni, kuiskasi minulle tyynesti:
"Kummallinen juttu, herra Craye. Hyvin omituinen!"
"Epäilemättä", vastasin.
Hän hymyili ja katsoi apulaiseensa. Mutta tämä mies kuului noihin tyhjänaamaisiin yksilöihin, jotka ovat sen näköisiä kuin ei mikään voisi liikuttaa heitä, hän näytti vain nauttivan Parslewen tarjoamasta sikarista. Tämä puristettuna toiseen suupieleen hän istui liikkumattomana katsellen ovea, josta Parslewe ja Pawley olivat hävinneet. Hän ei luullakseni kääntänyt katsettaan hetkeksikään siitä; minun muistoni hänestä ovat joka tapauksessa sellaiset, että hän oli mies, joka voi istua paikoillaan ja vahtia jotakin esinettä tahi henkilöä tuntikausia räpäyttämättä edes silmiäänkään. Hän oli vaarallinen ja vastenmielinen henkilö, jonka jokin luonnonoikku oli epäilemättä luonut sopivaksi toimittamaan vainukoiran tehtäviä.
Minä taas arvailin koko ajan, mitä tästä seuraisi. Mitä Parslewe oikeastaan ajoi takaa? Mitä oli Pawleyllä tekemistä tuolla? Kuka tämä Pawley oikeastaan on? Miksi Parslewe halusi juuri silloin, kun hänen apujoukkonsa oli saapunut paikalle, neuvotella Pawleyn kanssa? Sillä mitäpä muuta keittiössä olisikaan voitu tehdä kuin neuvotella. Emme kuulleet mitään, sieltä ei kuulunut kiivaita ääniä eikä mitään sellaista, mikä olisi viitannut vihaiseen ja monisanaiseen keskusteluun. Kuulimme vain silloin tällöin Weechin kuiskauksia ja Bickerdalen murahtavia vastauksia. Mutta liedellä porisi kattila, ja maton nurkalla, lähellä Bickerdalen jalkoja, istui kissa ja kehräsi kehräämistään…
Keittiön ovi aukeni äkkiä, ja yhtä nopeasti huomasin senkin, että mitä ikinä siellä sitten lienee sanottukin tahi mitä tahansa siellä lienee tapahtunutkin, oli Pawleyn käytöksessä tapahtunut ihmeellinen muutos. Hän avasi oven Parslewelle ja seisoi kunnioittaen sivulla Parslewen mennessä hänen ohitseen. Kun hän seurasi Parsleweä arkihuoneeseen, teki hän sen kuin mies, joka joko on tavannut parempansa tahi saanut kuulla jonkin paljastuksen. Ja hän se rupesikin ensin puhumaan totellen Parslewen viittausta ja kääntyi Bickerdalen puoleen.