"Olen nyt vapautunut siitä joka tapauksessa!" murahti Bickerdale äreästi. "Peruuttamattomasti!"
Katsoimme kaikki Parsleween. Hän peräytyi erääseen nurkkaan, missä toinen lamppu paloi seinään kiinnitetyllä jalustalla. Sen valossa hän käänteli kuorta sinne tänne katsellen sitä sekä etu- että takapuolelta, ja minä näin silloin, että joko Bickerdale tahi Weech tahi joku kolmas, jonka käsissä se oli ollut, oli avannut sen. Ja kuoresta Parslewe otti esille jotakin, mikä minusta näytti tavalliselta postipaperiarkilta. Sen, mitä siihen oli kirjoitettu, luki hän läpi minuutissa. Vaikka kuusi silmäparia katselikin häntä, olisi kukin yhtä hyvin voinut toivoa saavansa tietoja kiviseinältä kuin saada jotakin selvää hänen kasvojensa ilmeestä, koska se nyt oli tutkimattomampi ja kylmempi kuin milloinkaan ennen. Hän ei ilmaissut mitään, työnsi vain äkkiä paperin kuorineen taskuunsa, istuutui pöydän ääreen, otti esille shekkikirjansa ja täytekynänsä ja alkoi kirjoittaa. Hetkistä myöhemmin hän ojensi maksumääräyksen Bickerdalelle ja sitten, sanomatta sanaakaan Weechille tahi Pawleylle, hän poistui viitaten meitä seuraamaan.
Muodostimme pienen kulkueen kävellessämme pois keskikaupungilta. Parslewe ja komissaari kulkivat edellä. Minä kuulin heidän juttelevan piirikunnan asioista, kuten uusista veroista ja muista samanlaisista vähäpätöisistä seikoista. Siviilipukuinen mies ja minä muodostimme jälkijoukon ja keskustelimme ilmasta. Hän kertoi minulle vuokranneensa osan jostakin kasvitarhasta kaupungin laidalta ja toivoi nyt sadetta, että hänen kylvönsä rupeaisi kasvamaan. Hetkisen kuluttua erosimme, ja minä menin Parslewen kanssa hotelliin ja sitten yläkertaan yksityiseen arkihuoneeseemme. Sivupöydällä oli viskiä ja soodaa, ja hän sekoitti pari lasillista, ojensi toisen minulle ja joi omansa pohjaan yhdellä siemauksella. Sitten, minun tyhjennettyä omani, hän katsoi kysyvästi minuun.
"Nyt vuoteeseen, poikaseni", sanoi hän. "Juuri niin. Seuratkaa siis minua, koska teidän huoneenne on minun huoneeni vieressä ja me voimme kävellä sinne yhdessä." Kuljimme hetkisen vaiti käytävässä. "Tahdotteko ottaa erään ajatelman, joka ei ole lainkaan alkuperäinen, mukaanne vuoteeseen, Craye?" kysyi hän äkkiä meidän saapuessamme ovillemme. "Minä annan teille sellaisen: Tässä maailmassa on muutamia kirotun kummallisia seikkoja."
Sitten nauraen ivalliseen tapaansa hän puristi kättäni ja riensi huoneeseensa.
X
HÄNET TUNNETAAN KRUUNUSSA
Tämän illan vaihtelevat tapaukset eivät olleet sellaisia, että ne olisivat vaikuttaneet nukuttavasti, ja minä lepäsinkin kauan aikaa valveilla ihmetellen niitä. Ajatukseni kohdistuivat tietysti pääasiallisesti siihen, mitä olin nähnyt Bickerdalen arkihuoneessa. Kuinka oli Pawleykin tullut sinne? Mitä Parslewe sanoi Pawleylle tuolla keittiössä, mikä muutti Pawleyn äkkiä melkein palvelevaisen taipuvaiseksi Parslewen seuraaviin tekoihin nähden? Mikä oli tuo asiakirja, jonka Bickerdale ojensi Parslewelle? Oliko Bickerdale löytänyt sen korjatessaan lipasta, vai oliko Augustus Weech anastanut sen, silloin kun Madrasia ja minä olimme jättäneet hänet yksikseen Kelpieshawin arkihuoneeseen? Kaikki nämä kysymykset pyörivät aivoissani levätessäni vuoteessani kaikkea muuta kuin unisena, ja minun on kai aivan tarpeetonta lisätä, etten vielä ehtinyt vastata tyydyttävästi yhteenkään niistä, kun vihdoin vaivuin enemmän tahi vähemmän levottomaan uneen. Totuus oli näet se, että huolimatta asian kaikista eri vaiheista tuntui salaisuus minusta kello kahden aikaan yöllä suuremmalta ja toivottomammalta kuin milloinkaan ennen.
Ja tämä tunne painoi mieltäni vielä herätessänikin kello kuuden aikaan aamulla niin kovasti, että minun teki mieleni marssia Parslewen huoneeseen, herättää hänet epäilemättä syvästä unestaan ja sanoa hänelle, että hänen pitää keventää mieltään tuossa paikassa puhumalla kaikki. Mutta koska hän mielestäni oli ainoa sellainen mies maailmassa, jota ei mitenkään voida pakottaa tunnustamaan, ennen kuin hän itse haluaa sen tehdä, turvauduin toiseen keinoon tyynnyttääkseni hämmentynyttä mieltäni. Nousin, ajoin partani, pukeuduin ja mentyäni alakertaan poikkesin suurelle asemalle. Rautatieasemat ovat minusta mielenkiintoisia mihin aikaan päivästä tahansa, mutta erittäinkin varhain aamulla. Ensimmäisten junien lähtö ja tulo, heräämisen asteettaiset ja lisääntyvät merkit, sanomalehtien saapuminen ja kirjakoppien avaaminen, vieläpä maitoastioiden purkaminen vaunuista ja poisvieminen, ovat mielestäni tapahtumia, joita kannattaa katsella. Maleksin sinne tänne jonkin aikaa katsellen ja tehden huomioita, kunnes kellon osoittimet näyttivät seitsemää. Koska tiesin, etteivät toverini joutuisi aamiaiselle paljonkaan ennen yhdeksää, menin ravintolahuoneeseen saadakseni kupillisen kahvia. Ja siellä tiskin ääressä, matkalaukku jalkainsa vieressä ja makuuhuopa käsivarrellaan, seisoi Pawley.
Hän hymyili minulle puoleksi imartelevasti ja puoleksi hermostuneesti, mutta samalla hyvin salaperäisesti. Ja koska minusta äkkiä tuntui siltä, että minulla on yhtä suuri oikeus kuin jollakin toisellakin tyydyttää luonnollista kyselemishaluani, menin hänen luokseen toivottaen hänelle hyvää huomenta. Hän vastasi hyvin kohteliaasti, ja minusta näytti aivan siltä, kuin hän olisi ollut melko iloinen saadessaan tavata minut. Hän söi voileipiä hörppiessään teetään, ja minä tilasin itselleni kahvia ja laivakorppuja. Hetkisen seisoimme vaiti vierekkäin minun lainkaan tietämättä, että Pawley odotti minun alkavan keskustelun.