"Minne sitten?" Madrasia kysyi. "Kotiinko?"
"Ei vielä", sanoi Parslewe. "Lähdemme pikajunassa etelään. Ja vieläpä melkoisen matkan päähänkin, minkä vuoksi meidän on saatava paikka ravintolavaunussa. Laittaudu sen vuoksi valmiiksi."
Madrasia viittasi hennolla sormellaan minuun.
"Häneltä et ole vielä kysynyt mitään?" huudahti hän.
"En olekaan", vastasi Parslewe tyynesti. "Mutta hänkin lähtee mukaan. Lähdemme kaikki. Mene sinä vain laittamaan tavarasi kuntoon." Hän kääntyi minun puoleeni tytön poistuessa huoneesta, ja hänen hymynsä oli kiehtovampi kuin milloinkaan ennen. "Te voitte vallan hyvin seurata tapausten kulkua loppuun asti, herra Craye", hän sanoi. "Saamme luullakseni asiat järjestykseen huomenna puolenpäivän aikaan. Lupaan näyttää teille jotakin sellaista, mikä vetoaa taiteilijasilmäänne. Mitä arvelette?"
"Kun ihminen on pannut sormensa peliin, saa hän antaa koko kätensäkin, herra Parslewe", vastasin. "Olen mukana, mutta hitto vieköön, jos vain tiedän, mitä tämä kaikki tarkoittaa!"
"En ole vielä ihan varma, tiedänkö sitä itsekään, hyvä mies. Mutta luullakseni lähestymme ratkaisua. Valmistautukaa siis matkalle."
Hän poistui sitten, enkä nähnyt häntä ennen kuin kaikki tapasimme toisemme lähtiessämme pikajunaan. Parslewen kanssa oli hyvin hauska matkustaa, koska hän osasi järjestää olomme täydellisen mukavaksi. Hän oli jo tilannut kolme paikkaa ja pöydän ensiluokan ravintolavaunusta ja varustautunut suurella kuva- ja sanomalehtikimpulla. Kuten hän sanoi, meillä ei ollut muuta tehtävää kuin istuutua pehmeille istuimille, pistää jalkamme pöydän alle ja kuluttaa aikaamme ylellisessä joutilaisuudessa. Teimmekin niin, mutta kun juna lähti Newcastlesta pitkälle matkalleen etelään päin, ei Madrasialla eikä minulla ollut pienintäkään aavistusta siitä, minne oikeastaan olimme menossa. Luullakseni oli meille, erittäinkin Madrasialle, suureksi kunniaksi, ettemme tehneet minkäänlaisia kysymyksiä, vaan annoimme Parslewen menetellä kanssamme mielensä mukaan. Minulla oli kuitenkin jonkinlainen aavistus matkamme päämäärästä; ehkä se oli Palkeney Manor tahi jokin muu paikka, missä joku, ehkäpä Sperrigoe, asuu. Mutta en tiennyt ollenkaan, missä Palkeney Manor sijaitsi; Pawley oli kyllä ilmoittanut sen sijaitsevan sisämaassa, mutta sisämaakin on hyvin laaja.
Lounaan syötyämme jäimme vaunuun siksi, kunnes juna saapui Peterboroughiin. Siellä Parslewe varoittamatta meitä lainkaan hätisti meidät laiturille. Siinä hän katseli meitä ivallisesti hymyillen.
"Täältä me vasta oikeastaan aloitammekin matkamme", hän huomautti kuivasti. "Tuo oli vain valmistusta tähän, eikä se ollut edes rasittavaa. Mutta nyt —"