Hän keskeytti äkkiä poistuen luotamme. Hetkisen kuluttua näimme hänen keskustelevan erään virkamiehen kanssa. Madrasia kääntyi puoleeni.
"Ette tietystikään lainkaan aavista, minne olemme menossa", hän sanoi.
"Jos tarkoitatte sitä, etten tiedä sitä tarkasti enkä varmasti, olette oikeassa", vastasin. "Mutta jos tarkoitatte jotakin paikkaa viidenkymmenen tahi sadan neliökilometrin alalla, niin kyllä aavistan."
"Minne sitten?" hän kysyi.
"Olemme luullakseni matkalla johonkin sisämaan piirikuntaan", vastasin alistuvaisesti. "Niitä on kuitenkin useita. Muistan tarpeeksi maantiedettä toistaakseni niiden nimet, jos vain haluatte kuunnella."
"Enkä halua", sanoi hän. "Mutta toivoisin, että olisimme jo siellä, missä se sitten lieneekään. Missähän nyt olemme? Tarkoitan, minne nyt olemme menossa?"
"Olemme vielä pitkän matkan päässä päämäärästämme", vastasin lohduttavasti. "Sitä hän juuri tarkoittaa puhuessaan matkamme jatkamisesta. Todellisuudessa olemme kaukana suoralta linjalta ja meidän pitää nyt otaksuttavasti matkustaa poikki maan. Olemme idässä ja meidän pitää matkustaa länteen."
Madrasia katsoi korkealla päittemme kohdalla seinässä olevaa kelloa.
Iltapäivä oli jo puolivälissä.
"Luultavasti tulemme jonnekin noin puolenyön tienoilla", hän sanoi.
"Mutta juuri sitä olen odottanutkin."
Hän oli väärässä. Matkustimme kyllä pitkälti lähdettyämme Peterboroughista, ja sivuuttaessamme sellaisia paikkoja kuin Rugbyn ja Warwickin tiesin olevamme matkalla Keski-Englannin sydämeen. Mutta saavuttuamme noin kahdeksan aikaan eräälle pienelle asemalle Parslewe komensi meidät pois vaunuista ja sitten ajopeleihin, ja muutamien minuuttien kuluttua ajoimme kuin jonkin keskiaikaisen kaupungin katuja. Emmekä silloinkaan vielä tienneet sen nimeä, tiesimme vain hänen käskeneen ajajan viedä meidät Kruunuun. Vähän ajan kuluttua olimmekin jo sen edustalla ja näimme vanhanaikaisen majatalon, jonka ovesta ilmestyi eteemme hyvin nykyaikainen ovenvartija, joka nähdessään Parslewen hymyili leveästi koskettaen lakkiaan.