"Olen iloinen saadessani tavata teidät jälleen, herra", sanoi tämä virkailija. "Huoneitako, herra?"
Parslewe katsoi mieheen kysyvästi.
"Vai muistatte te minut vielä", sanoi hän.
"En unhoita milloinkaan näkemiäni kasvoja, herra", vastasi ovenvartija.
"Tätä tietä, herra."
XI
TAKAISIN ELISABETHIN AIKOIHIN
Huomasimme saapuneemme ihmeelliseen vanhaan taloon, paikkaan, missä oli loukkoja ja nurkkia, vanhaa tammea ja kaikkea vanhanaikaista. En olisi lainkaan hämmästynyt, vaikka kulkiessani sen kummallisia käytäviä ja portaita pitkin olisinkin tavannut poimukauluksisia herroja ja vannehameihin pukeutuneita naisia. Mutta nykyisessä kunnossaan se oli tarpeeksi nykyaikainen, ja meille tarjottiin välttävä päivällinen, vaikka ilta olikin jo myöhäinen. Se ja lumoava ympäristömme saattoivat Madrasian ja minut paremmalle tuulelle kuin mitä olimme olleet pitkän matkamme viimeisellä väsyttävällä osalla. Olimme luullakseni silloin molemmat valmiit mukautumaan asian luonteeseen, koska se joka tapauksessa tuntui lupaavalta seikkailulta. Ja päivällisen puolivälissä Madrasia naurahti kummallisesti, veitikkamainen katse silmissään ja kääntyi Parsleween päin, joka tapansa mukaan oli tyyni, hidas ja aivan kuin kotonaan.
"Ellei nykyinen salaperäisyytesi, Jimmie, menetä liian monta useista verhoistaan", sanoi hän, "niin saanko tehdä sinulle yhden kysymyksen?"
"Kyllä, miksi ei", vastasi Parslewe. "Kunhan se vain on järkevä."
"Tarpeeksi järkevä, ainakin", vastasi Madrasia. "Missä me nyt olemme?"