"Tuon saman kysymyksen ovat minulle tehneet lukemattomat henkilöt. Voitaisiin melkein luulla, että he valmistavat niitä, mutta tosiasia on, että tämä on Englannin vanhimpia asuttuja seutuja, ja täällä on paljon vanhoja taloja, vanhoja maakartanoita ja muita sellaisia asumuksia. Ja perheitä kuolee, jolloin niiden monien sukupolvien aikana kokoamat tavarat myydään huutokaupalla, ja paljon niistä joutuu noihin kauppoihin. Siten se tapahtuu, herra. Noissa kaupoissa on paljon muinaisesineitä, mutta siihen nähden sentään verraten vähän, mitä ympäristön vanhoissa taloissa on."
"Tunnetteko te täällä läheisyydessä erään Palkeney Manor-nimisen kartanon?" kysyin voidakseni lisätä omia tietojani, koska mies mielestäni oli ymmärtäväinen ja puhelias. "Täällä kai on olemassa sellainenkin paikka?"
"Palkeney Manorko?" vastasi hän epäröimättä. "On varmasti. Se sijaitsee viiden kilometrin päässä täältä; hieno vanha talo — jonkinlainen näyttelypaikka — jokainen saa katsella sitä maksettuaan shillingin — kaikki amerikkalaiset vieraamme käyvät siellä, ja rahat menevät paikallisille armeliaisuusyhdistyksille. Kartano kuului vanhalle Matthew Palkeneylle. Hän on jo kuollut, ja sanotaan, etteivät asianajajat tiedä, kelle maatila nyt oikeastaan kuuluu — he eivät ole vielä ainakaan saaneet sitä selville. Hieno talo, kieltämättä. Hän oli kummallinen vanha herrasmies, tämä vanha Palkeney — ja ajatellessani häntä muistankin, että ystävänne luullakseni tunsikin hänet. Muistan ainakin sen, että ystävänne oleskellessa täällä viimeistä päivää vanha Palkeney ajoi tänne vaunuissaan ja antoi minulle erään esineen luovutettavaksi hänelle — autoin häntä esineen sijoittamisessa toiseen niistä laatikoista, jotka olin ostanut hänelle."
"Teillä on mainio muisti", huomautin.
"Kaikkeahan sitä tulee ajatelleeksi, herra. Kasvot esimerkiksi kaivavat esille vanhoja muistoja, vai mitä? Ja minä olen aikoinani nähnyt muutamia hyvin merkillisiäkin kasvoja, jotka eivät haihdu mielestä parinkaankymmenen vuoden jälkeen. Muutamat kasvot ovat tietysti niin tavallisia, etteivät ne herätä lainkaan huomiota, mutta toiset —"
Tällä hetkellä Parslewe pisti päänsä esille kääntöoven raosta takanamme ja huomattuaan ovenvartijan portailla tuli ulos. Hänellä oli kirje kädessään. Tultuaan ovenvartijan luo hän viittasi kirjeellään torin toiseen päähän.
"Eikö herra Charles Sperrigoen konttori ole juuri tuon nurkan takana tuolla?" hän kysyi. "Niinkö? No, menkää sitten ja pudottakaa tämä kirje hänen kirjelaatikkoonsa, että hän saa sen heti aamulla käsiinsä. Menkää nyt, niin olette hyvä mies." Kun mies oli lähtenyt toimittamaan asiaa, kääntyi hän minun puoleeni. "No, herra!" sanoi hän puoleksi kyynilliseen ja puoleksi leikilliseen tapaansa. "Kuinka tämä kaikki vetoaa teidän taiteelliseen makuunne?"
"Kuin hieno näyttämöasetus jollekin salaisuudelle, herra Parslewe."
"Luulen teidän olevan oikeassa. Mutta luullakseni ratkaisemme ne kaikki huomenna, poikaseni. Ja jos tähän juttuun on liittynyt joitakin salaisuuksia, eivät ne suinkaan ole olleet minun aiheuttamiani. No niin, lähden nyt nukkumaan. Hyvää yötä."
Sanottuaan sen ja nyökäytettyään iloisesti hän poistui huolettomana, ja hetkisen kuluttua minäkin seurasin hänen esimerkkiään hämmentyneempänä kuin milloinkaan ennen hänen viimeisen huomautuksensa johdosta. Sillä ellei hän ollut saanut aikaan kaikkea tätä salakähmäilyä, niin kuka sitten?